Leijonakuningas (2019)

MV5BMjIwMjE1Nzc4NV5BMl5BanBnXkFtZTgwNDg4OTA1NzM@._V1_SY1000_CR0,0,674,1000_AL_Onpas tässä taas kulunut tekstien välillä aikaa ja blaa blaa blaa. Tämä teksti tulee olemaan pikemminkin ajatusten purkamista, kuin vilpitöntä arvostelua, eikä arvostelun kohde ole edes sarjakuva, joten koittakaa kestää. Tai vaihtoehtoisesti olkaa lukematta, se on myös mahdollisuus!

Joka tapauksessa. Kävin katsomassa tämän Disneyn uusimman Frankensteinin hirviön. Näistä uudelleen tehdyistä kammotuksista olen aiemmin nähnyt Viidakkokirjan, joka oli sentään kohtalainen, ja Kaunottaren ja hirviön, joka oli vain turha. Tänään katsoin ensimmäisen näistä julmuuksista elokuvateatterissa. Tarkimmat lukijat saattavat jo arvata kantani Leijonakuninkaaseen.

Alkuperäinen versio, jota kohtaan myönnän tuntevani suurta nostalgiaa, on edelleen mielestäni paras Disneyn klassikoista.

Mutta tämä. Harvoin osaan ensimmäisen kymmenen sekunnin jälkeen sanoa, pidänkö elokuvasta, mutta tämä paljasti karvansa heti. Leijonakuninkaan alku on mahtipontinen ja suurenmoinen. Tämä ei ollut. Rytmitys oli heti alusta pielessä, eikä korjaantunut loppua kohden. Sillä musiikki ei alkanut samalla kuin kuva alkoi pyöriä. Pieni moka, myönnän, mutta liian suuri minulle. Alkurullaus oli muuten ihan menettelevä.

Olin oikeastaan katsomassa leffaa muualla kuin vakiteatterissani, mutta koko leffan värittömyys ei voinut olla videotykinkään syytä. Koko elokuva vaikutti harmaalta. Tiedän, tiedän, sen piti näyttää realistisemmalta, mutta kaikki näytti aivan liian ankealta. Ja pitkitetyltä. Hyvänen aika, miten voi puoli tuntia pidempi version tuntua viisi kertaa pidemmältä kuin alkuperäinen? Realistinen animointi tarkoitti myös sitä, että kaikki hahmojen ilmeikkyys oli hukattu jonnekin.

Jälleen kerran, myönnän että olen nähnyt alkuperäisen elokuvan lähemmäs sata kertaa, joten sen rytmitys tulee selkäytimestä. Mutta se ei selitä sitä, miten kaikki iskut on tässä saatu väärin. Hahmot huutavat asiat jotka pitäisi kuiskata, ja kuiskaavat asiat jotka pitäisi huutaa. Jon Favreau on ohjannut monia hyviä leffoja (okei okei, lähinnä Ironman 1 ja 2), mutta tällä kertaa pallo putosi ja pahasti.

Naisnäkökulmaa oli myös yritetty tuoda esiin nostamalla Nalan ja Shenzin välille vihaa, joka näkyi lähinnä minitappeluna leffan lopussa. Ei näin.

Huumori oli väkisin väännettyä metaa, jossa Timon ja Pumbaa muuttavat vuorosanojaan katsojien odotusten vastaisiksi. Mikä jostain syystä tarkoitti tässä jo ennestään melko paljon pieruhuumoria harrastavassa elokuvassa lisää pieruhuumoria.

Musiikki, silloin kun sen annettiin olla musiikkia, oli hyvää. Koko leffan kohokohta, Scarin laulu, oli pilattu täysin. Jeremy Ironsinkin laulaminen oli pikemminkin lausumista, mutta nyt se oli viety äärimmäisyyksiin asti. Ainoa hyvä puoli lauluissa oli se, että Zazun aamuraportti oli jätetty pois, niin kuin sen kuuluukin olla.

Ja jos luulit, että Simban ja Nalan romanssi syntyi tyhjästä alkuperäisessä, niin olet oikeassa. Joskin tässä se on vieläkin hätäisemmin tehty.

Jos en olisi ollut teatterissa poikani kanssa, olisin lähtenyt pois puolessa välissä. Poikakin tosin kyllästyi jossain vaiheessa, ja huomautteli minulle lähinnä miten kohtaukset alkuperäisessä elokuvassa menivät.

Tekipä hyvää valittaa.

Ps. kävin alkuviikosta katsomassa Spider-Man Far from homen. Siinä oli hyvä leffa. Okei okei, osa juonesta oli liiankin selvä ja osa juonesta taas niin tuulesta temmattu, ettei mitään rajaa, mutta kokonaisuus toimi hyvin. Menkää katsomaan mieluummin se.

Pps. Oikeasti olen myös tehnyt sarjakuva-arvosteluja, niitä voit käydä katsomassa Sotakirjaston youtube-kanavalta.

Mainokset
Kategoria(t): Elokuva | Avainsanat: , , , | Kommentoi

Niskanen ja Ural: Taivalkoskelta ilmataisteluihin

Tekijät: Esa Niskanen ja Veli-Matti Ural
Kustantaja: Zum Teufel
Ilmestynyt: 2018
Sivuja: 72

Menkää, katsokaa, tykätkää, kommentoikaa ja tilatkaa kanava!

Ja tätähän saa totta kai kätevästi Sotakirjastolta, klikkaamalla vaikka tätä tekstiä!

Kategoria(t): Sotasarjakuva, Suomalainen | Avainsanat: , , , , , , , | Kommentoi

Reima Mäkinen: Mantšuria – Mannerheimin tulikaste

Mantsuria_kansiTekijät: Reima Mäkinen
Kustantaja: Kuvagra
Ilmestynyt: 2019
Sivuja: 172

Minähän sitten siirryin ja aloin tekemään arvosteluja Sotakirjastolle. Mikä on sinänsä täysi vale, että itsehän minä sitä Sotakirjastoa pyöritän, eli oikeasti kaikki tapahtuu tältä samalta sohvalta kuin aina ennenkin, mutta ymmärtänette mitä tarkoitan.

Suurin muutos tällä hetkellä on se, että seuraavat arvostelut tulevat ulos video-muotoisina, youtubessa. Se ei tarkoita, että en enää kirjoittaisi tänne arvosteluja, ja pikemminkin se tarkoittaa, että tännekin tulee arvosteluja useammin. Jos ei muuten, niin ainakin linkitän kaikki uudet video-arvostelut tänne.

Mutta, menkää nyt ja katsokaa arvostelu Mannerheimista! Ja sen jälkeen olisikin hyvä tilata Sotakirjaston youtube-kanava, eikö olisikin?

Kategoria(t): Elämänkerta, Päiväkirja, Sotasarjakuva, Yleinen, Youtube-arvostelut | Avainsanat: , , , , , , , | Kommentoi

Yön Ritari III: Herrakansa

Ensimmäinen arvosteluni kahteen ja puoleen vuoteen. Aika rientää ja minä sen mukana. Joka tapauksessa Yön Ritari III: Herrakansa, tai tuttavallisemmin DKIII on arvosteluni joka muuten arvostelu löytyy Kvaakista! Menne sinne siis, käyttäen vaikka tätä linkkiä!

Kategoria(t): Supersankarit | Avainsanat: , , , , , , , , , , | Kommentoi

Babadook ja miten se sai minut ajattelemaan Harry Potteria.

The-Babadook-PosterKirjoitus sisältää spoilerin, joten ole varuillasi.

Kauhu ei yleensä ikinä toimi minulle. Se on joko liian ennalta-arvattavaa, tylsää tai sitten vain naurettavaa. Ainoa kauhuelokuva, jota olen oikeasti pelännyt, oli Rec, ja sekin vain siksi että katsoin sen 40 asteen kuumeessa, enkä välillä ollut ollenkaan varma tapahtuiko joku asia elokuvassa vai todellisuudessa. Muutamasta slasheristä olen pitänyt, mutta jotenkin miellän nekin enemmän omaksi lajikseen, kuin varsinaiseksi kauhuksi. Ja myönnettävä on, että Screamit minulta pilasivat aivan täysin niitä ennen katsottu Horror movie. Koko elokuvan ajan odotin, että maskipäinen murhaaja tekisi jotain hauskaa, mutta eihän se tehnyt. Tällä tarkoitan kuitenkin sekä Screamiä että Horror movieta.

Mutta, alustuksen jälkeen toiseen alustukseen. Koska kauhu ei yleensä aiheuta minussa muuta kuin myötähäpeää tekijöitä kohtaan, niin en ole montaa elokuvaa jaksanut katsoa. Ellei sitä ole minulle joku todella vahvasti suositellut. Kuten Ring, jo edellä mainittu Rec ja nyt kyseessä oleva Babadook. Toki olen katsonut suurimman osan ns. klassikoista *Manaajan, Hohdon, Sen, Alienit ja ja useamman Perjantai 13 -sarjan leffoista. Totesin tämän kuitenkin olevan liian suuri aukko sivistyksessäni, varsinkin uusien elokuvien osalta. Niinpä katsoin eilen Get outin, joka oli kliseinen kuin mikä ja jätti aivan liikaa juonia auki lopussa. Tänään vuorossa oli Babadook.

Bad a book alkoi kuten arvata saattaa, pahasta kirjasta, joka olisi fyysisenä kirjana huomattavasti enemmän tunteita herättävä kuin koko tämä elokuva. Jos en olisi koskaan kuullut tästä elokuvasta ja olisin törmännyt tähän pop-up kirjaan, olisin pitänyt sitä nerokkaana ja hauskana, vähän jopa pelottavana. Mutta se siitä kirjasta. Babadook on jonkinlainen paha henki, joka yrittää ottaa valtaansa talon kaksi asukasta, lapsen ja hänen äitinsä. Alun psykologinen ote yksinhuoltajaäidin mielenterveydellä leikittelemisestä unohdetaan täysin, kun päätetään että uhka onkin todellinen. Silloin koko elokuvaan saatu tunnelma tippuu ja rajusti. Loppu onkin sitten enemmän tai vähemmän fyysistä uhkaa ja lopputaistelua joka ei herätä tunteita suuntaan tai toiseen.

Kun rinnastin ensimmäisen kerran leffan puolessa välissä Babadookin nimenomaan pahaan henkeen, joka vain koittaa manipuloida asukkaita ja heitellä tavaroita, päädyin miettimään Harry Potteria, jossa Weasleyden ullakolla asustaa paha henki. Tuo kyseinen poltergeist kun ei aiheuta kenellekään harmia, vaan vain ulisee ullakolla. Hämmennykseni oli siis suuri, kun elokuvan päättyy samaan tapaan ja lopussa Babadook vain muuttaa asumaan päähenkilöiden kellariin, johon hänelle tarjoillaan matoja syötäväksi.

Kaiken kaikkiaan kyllähän tuon elokuvan katsoi, mutta eipä siinä pelätä tarvinnut.

* Manaajasta en muista mitään, Hohto oli ainoa kirja joka on oikeasti pelottanut, Se oli ihan ok, Alieneista vain ensimmäinen on kauhua, ja kaikki Perjantait sotkeutuvat toisiinsa niin etten enää muista mikä kohtaus kuuluu mihinkin.

Rowling, eli J. K., eli jälkikirjoitus. Sarjakuvien arvosteleminen jatkuu toivottavasti jossain välissä. Jotenkin vain leipäännyin kirjoittamiseen ylipäätään, varsinkin tällaisissa projekteissa joista ei tule leipää saati voita leivän päälle. Tarkoitus on kuitenkin niitäkin jatkaa, kunhan tässä taas ehditään. Tämä teksti taas tuli todella lennokkaasti ulos, sillä lopetin elokuvan katsomisen vajaa tunti sitten.

Kategoria(t): Elokuva, Kauhu | Avainsanat: , , , , , , | Kommentoi

Brian K. Vaughan ja Fiona Staples: Saga 2

kansiBrian K. Vaughan ja Fiona Staples: Saga 2

Tekijät: Brian K. Vaughan ja Fiona Staples
Kustantaja: Like
Ilmestynyt: 2015
Sivuja: 152

”Kaveri hei, en toki kiellä ketään kehumasta itseäni neroksi, mutta voin vannoa, että tuossa tarinassa oli kyse yhdestä ainoasta asiasta. Nopeasta tavasta tienata.”

Sagan kohdalla minulle kävi niin vanhanaikaisesti, että liian moni suositteli sitä minulle. Sitä hypetettiin monessakin paikkaa ja kun vihdoin sain ensimmäisen albumin käsiini, niin aloitin lukemisenkin jo ajatuksella että ei tämä nyt niin hyvä voi olla. Eikä se ollutkaan. Ensimmäinen albumi oli ihan ok, ja tajunnan räjäyttävää siinä oli lähinnä se meteli, mikä onnistuttiin nostattamaan siitä kannesta jossa imetetään. Kaiken kaikkiaan siis paljon melua tyhjästä. Rohkeasti kuitenkin jatkoin eteenpäin sarjan toiseen osaan.

”Mutta miksi käyttää koodikieltä? Miksei kirjailija sano suoraan, mitä haluaa?”

Silloinhan se iski päin naamaa. Kun ensimmäisen osan juonen avauksesta ja 1pohjustamisesta on päästy eroon, niin toinen osa tykittää täysillä. Alanan, Markon ja heidään lapsensa Hazelin pakomatka kahta mahtavaa sotaliittoa, palkkatappajia ja muita vaaroja vastaan jatkuu, mutta nyt on saatu tarinaan se oikeanlainen veto päälle. Koska asioita lisäksi täytyy sotkea lisää, puristetaan pakkaan vielä Markon vanhemmat, sekä entinen kihlattu. Eihän se jännitys itsestään synny!

”JA MUNA MELKEIN VALMIS KUORIUTUMAAN.”

Brian K. Vaughanin teksti pelaa. Paremmin en sitä osaa sanoa. Se vaan pelaa. Jokainen lause on mietitty loppuun asti. Kaikissa lauseissa maalataan jotain uutta tälle maailmankartalle, mutta ei tuputtamalla. Juoni kehkeytyy välillä oikeaksi hädäksi, joka oikeasti tuntuu oikealta hädältä, mutta lipuu sitten leppoisan perhedraaman puolella huilahtamaan. Välillä etsitään vastauksia oikean ja väärän välillä ja selvitellään moraalikompassin hihnoja oikein kunnolla. Ei siis ihme, että tämä sarja on saanut tieteiskirjallisuuden Hugo-palkinnon ja kuusi Eisner-palkintoa.

”Marko voi olla omahyväinen aasi, hän ei osaa istua hetkeäkään aloillaan, ja mikä pahinta, hän nauraa omille vitseilleen.”

2Kun käsikirjoitus on näin vahva ja sisältää sekä scifiä että fantasiaa, on kuvittaja herkästi helisemässä. Mutta tämä tuntuu vain aamupalalta Fiona Staplesille. Vaikka suoraan sanottuna en tiedä kumpi heistä on suunnitellut esimerkiksi mahtavat ja toimivat ruutujaot, joissa hiljaiset ruudut kaiken melun keskellä pysäyttävät lukijan. Kaikki kuitenkin on juuri niin kuin pitääkin. Fiona osaa pelkistää kuviin kaikkein tärkeimmän, mutta niin, että mikään muukaan ei mene hukkaan. Välillä ehkä näkee, että esimerkiksi päähahmojen päät on piirretty vähän tarkemmin kuin heidän loppuruumiinsa, mutta tätä ei tavallisesti lukien huomaa. Jos oikein etsimällä etsii vikoja joita voisi laittaa arvosteluunsa, niin sen saattaa huomata. Ja värit! Huhhuh. Ne ovat upeat.

”Hän ei selvästikään ajattele järkevästi.”

Mutta te arvon lukijat, jotka olette arvosteluitani enemmänkin lukeneet, tiedätte totta kai että vaikka albumi olisi kuinka hyvä, niin pitäähän siltä jotenkin koittaa vetää mattoa jalkojen alta. Tällä kertaa vika on kuitenkin täällä meidän päässämme. Läpi lehden menee isommaksi kasvaneen Hazelin selostus, jossa hän kommentoi näitä tapahtumia omassa menneisyydessään. Alkuperäisissä lehdissä nämä ovat olleet käsinkirjoitettua, yleensä valkoista tekstiä kuvaa vasten. Sangen helppolukuista. Käännöksessä on kuitenkin turvauduttu konefonttiin ja kummalliseen ratkaisuun sisällyttää nämä tekstit mustina tummiin laatikoihin. Huonossa valossa niistä ei saa mitään selvää. Tämä tosin oli aivan oikeasti ainoita negatiivisia asioita albumissa.

”Tämä sitten sattuu vähän aikaa ihan saatanasti.”

Mukana albumissa on muutamia luonnoksia ja pari vaihtoehtokantta. Muutaman kerran olin saamaisillani nenääni pieniä muumi-vivahteita, lukiessani uusista ja taas uusista hahmoista joita he vastaani heittävät, mutta ehkä se on vain tätä oman suomalaisuuden korostamistani. Joka tapauksessa, sivuhahmot on kaikki toteutettu upeasti ja ihanan monipuolisesti, joten päätän sanomalla että kolmatta (ja neljättä…) osaa odotan innolla.

3

Kategoria(t): Scifi/Fantasia, Supersankarit | Avainsanat: , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Pauli Kallio ja Pentti Otsamo: FC Palloseura – Huuhkaja lentää aurinkoon

9789527160022FC Palloseura: Huuhkaja lentää aurinkoon

Tekijät: Pauli Kallio ja Pentti Otsamo
Kustantaja: Suuri Kurpitsa
Ilmestynyt: 2016
Sivuja: 72

Viikinki-huuto. Ranska voitti sen yhden pelin jonka katsoin. En muista kuka voitti kultaa. Tässä oli lyhennettynä vuoden 2016 EM-kisat, minun muistikuvieni mukaan. Tässäkin huijasin sen verran, että tarkistin mitkäs kisat ne olivatkaan. Lisäksi myönnän avoimesti, etten tiedä sellaisia asioita kuten ”paitsio” tai mistä syystä kulmapotku tulee. Tai miksi aikuiset miehet makaavat nurmikolla ja itkevät. Näillä eväin ja avoimin mielin lukemaan FC Palloseura – Huuhkaja lentää aurinkoon -albumia, joka on FC Palloseura-sarjan viides kokoama.

”Zlatan panosti räkänokkana renttuiluun.”
1
Sarjakuvan päähenkilönä on mies nimeltä Kulmala. Etunimikin hänellä saattoi olla, mutta se ei osunut silmääni. Ehkä se on paljastettu sarjan aiemmissa osissa. Kulmala liikkuu yhden tai kahden sivun mittaisissa strippi-tyylisissä pätkissä, joista suurin osa liittyy joko ammattilais-jalkapalloon, tai sitten Kulmalan paikalliseen vitosdivarin porukkaan. Muitakin urheilulajeja käsitellään ja kommentoidaan myös.

”Juuri nyt aistin ja ymmärrän kaiken katoavuuden kuristavammin kuin koskaan.”

Käsikirjoitus on taattua Pauli Kalliota. Sanailu on sutjakasta ja asiantuntemus lajiin (tai tässä tapauksessa lajeihin ja urheiluun yleensä) näkyy. Monesti käykin niin, että vaikka punchline jokaisesta jutusta löytyykin, niin huumori käy paremmin päälle jo ennen viimeistä ruutua. Hahmoista on myös saatu mukavan erilaisia ja stereotyyppisen penkkiurheilua harrastavan miehen peruskuva loistaa poissa olollaan.

”Höntsyt kerran viikossa. Ja nelosdivaria FC Palloseurassa.”

2Pentti Otsamon taide vakuuttaa tässä huomattavasti paremmin kuin aikaisemmin arvostelemassani albumissa ”Nipa Kettu & Joe Kaniini – Valitut hiukopalat”. Kuvakulmat ovat vaihtelevia ja jalkapallon pelaamisen tuntu on vahvasti hallussa. Taustatkin toimivat, eikä milloinkaan tarvitse arvuutella että ollaanko tässä lenkkipolulla vai stadionilla. Myöskin yksiväristä taustaa on käytetty monessa ruudussa, mutta täsmälleen oikeissa kohdissa.

”Älä pillitä. Jalkapallo on miesten peli.”

Suurin nillityksen aiheeni ovat sarjakuvan alapuolella sijaitsevat ”selostustekstit” joilla koitetaan asettaa jokainen strippi paikoilleen niin ajallisesti kuin muutenkin. Parhaimmillaan tämä tuo vitsiin lisäksi pienen hauskan nippelitiedon, mutta pahimmillaan siellä koitetaan selittää uudestaan koko vitsi, ja miksi se on hauska. Hyväksi lisäykseksi täytyy kuitenkin mainita tekijöiden esipuheet, joista nautin aina, sekä Sami Kolamon, , johdatus aiheeseen. Ai niin, sarjakuvan alkuperäiset julkaisufoorumit ovat Ilta-Sanomat, Maali!, Futari ja Urheilusanomat.

3

Kategoria(t): Huumori, Suomalainen, Urheilu | Avainsanat: , , , , , , , | Kommentoi