X-Men: Aavelaatikko
Tekijät: Warren Ellis, Simone Bianchi, Phil Jimenez, Alan Davis, Clayton Crain, Adi Granov, Kaare Andrews
Kustantaja: Egmont kustannus
Ilmestynyt: 2015
Sivuja: 304
Pitkästä aikaa saamme nauttia Ryhmä-X:n legendaarisista juonenkuljetuksista, rinnakkaismaailmoista, mutanteista, salaperäisiä muukalaisista ja totta kai mieltä räjäyttävästä toiminnasta. Tällaista höykytystä ei ollakaan saatu sitten vuoden 2013, kun ryhmän oma lehti katosi suomen kaupoista! Albumi on jaettu kahteen päätarinaan ja muutamaan lyhäriin, joten käsittelen tämän kolmessa osassa. Ensimmäistä kertaa kävi myös niin, että satuin ensin lukemaan jonkun muun tekemän arvostelun teoksesta. Sillä eilen ilmestyi uusi Tähtivaeltaja. Vaikka monessa olenkin heidän kanssaan samaa mieltä, niin tässä olen hieman toisella kannalla!
”Haluatteko ensin huonot vai tosi huonot uutiset?”
Aavelaatikko (Astonishing X-men #25-30, tekijät: Warren Ellis, Simone Bianchi, Andrea Silvestri ja Simone Peruzzi)
Kirjan nimikkotarina alkaa leppoisissa tunnelmissa, jossa Wolverine, Panssari, Peto, Kyklooppi ja Emma Frost viettävät vapaa-aikaa San Franciscon turvapaikassaan. Tarina sijoittuu M-päivän jälkeiseen aikaan, jossa suurin osa maailman mutanteista tuhottiin, eikä heitä ole jäljellä enää kuin alle kaksisataa. Säätä hallitseva ja juuri naimisiin mennyt Storm liittyy sankareidemme mukaan, kun he lähtevät poliisin virallisina neuvonantajina tutkimaan mystistä tulessa olevaa ja leijuvaa ruumista. Vaikka tämä ei unelmatiimini X-miehistä olekaan, niin ei tämä joukko huonoimmastakaan päästä ole.
”Ette tee mitään hyödyllistä. Te vain puhutte ja poseeraatte.”
Vaikka juonen perusidea onkin ihan mukiinmenevä, niin toteutus ontuu. Warren Elliksen kirjoittamana hauskoja ja, uskaltaisinko sanoa, jopa ”makeita” repliikkejä lentelee ja toimintakohtauksiakin on tarpeeksi, mutta kaikenlainen pohdiskelu tuntuu vähän väkinäiseltä. Mukaan on ympätty myös Hankin (Peto) tyttöystävä agentti Brand YPPTT:stä (Ylimmän Päämajan Planeettainvälinen Tarkkailu- ja Toimintajaos). Hänen tarkoituksekseen jää lähinnä toimia tiedonvälittäjänä juonen edistämiseksi. Tällä on koitettu saada teokseen lisää syvyyttä, sillä nopeasti hän ilmoittaa, että näitä merkillisiä asioita jotka vaikuttavat mutanttien elämään on tapahtunut jo pitkään, mutta emme vain ole kertoneet sitä teille jostain syystä. Sekava juoni, joka onneksi paranee loppua kohden.
”Selittäisikö joku asian minullekin?”
Visuaalisesta puolesta en oikein tiedä ketä syyttäisin. Vaikka ruutujako onkin onnistunut todella hyvin, ja kuvituksessa nähdään muutamia kivoja kikkoja vastaväreillä, niin lopputulos on sotkuisen näköinen. Simon Bianchi joka tämän on piirtänyt, piirtää kyllä hyvin, mutta joko tussaus (Simon itse ja Andrea Silvestri) tai värit (Simone Perzzi) sotkevat kaiken. Kaikki on liian tummaa, värit näyttävät likaisilta, eikä maalausmaiseen värimaailman ole panostettu kunnolla. Useimmilla sivuilla Strormin ihonväri näyttää harmaalta. Ja vaikka mutanteista onkin kyse, niin oikeasti hänen ei pitäisi harmaa olla. Suurinta syntiä kuitenkin on, että osa taustojen kaupunkikuvista on oikeasti valokuvia, jonka päälle on heitetty vain vähän efektiä.
On myös mainittava, että hahmot saattavat numeroiden välillä muuttua aivan toisennäköisiksi, vaikka aikaa ei olisi kulunutkaan yhtään. Tämän huomaa varsinkin kun katsoo numeron 29 viimeisellä sivulla seisovaa Forgea, ja numeron 30 ensimmäisellä sivulla olevaa samaa miestä. Vaikka väritkin ovat miten sattuu, niin sen vielä antaa anteeksi, mutta kun kaikki yksityiskohdatkin ovat muuttuneet, niin se vie tunnelman hyvin äkkiä.
”Sanoitko minulle tosiaan ”*****”?”
Aavelaatikot 1 ja 2 (Astonishing X-men: Ghost Boxes #1-2, tekijät: Warren Ellis, Alan Davis, Adi Granov, Clayton Crain ja Kaare Andrews)
Aavelaatikon itsenäisissä jatko-osissa pääsemme kurkistamaan, että mitä Aavelaatikoiden toisessa päässä, eli muilla rinnakkaismaailmoilla on tapahtunut asioiden johdosta. Lyhyesti sanottuna kuolemaa ja tuhoa.
”Olisi pitänyt kuunnella muita. Mutta ei, piti väittää että maa-899.”
Warren Ellis pistää aivan uuden vaihteen silmään, ja lähtee revittelemään kunnolla. Näissä lyhyissä tarinoissa saadan oikeasti filosofisia pohdintoja käytyä läpi, sekä päästään kunnolla sankareiden ihon alle. Molemmat numerot sisältävät kaksi juttua, ja ne ovat juuri oikean pituisia tämäntyylisille kokeiluille. Kun ei tarvitse välittää mitä hahmoille tapahtuu tulevaisuudessa, niin Warren saa aikaan oikeasti koskettavia tarinoita, eivätkä kaikki sankarit suinkaan jää henkiin. Kykloopin yksinpuhelu toisessa numerossa on viiltävän upeaa ja Panssarin ratkaisu saman numeron lopussa pistää miettimään omaa suhtautumistaan elämään.
”En ymmärrä miksi minut jätettiin henkiin.”
Näihin kahteen lehteen on saatu yhteensä neljä kuvittajaa, jotka osaavat asiansa. Clayton Crainin kuvittama Kykloopin osuus on maalattu sen näköisesti kuin olisi päätarinankin suonut olevan. Tämä lyhäri nousee kuvitukseltaan helposti paremmaksi kuin mikään muu tässä kirjassa. Myöskin Kaare Andrews osaa hommansa hyvin, ja hänen tuhon jälkeista maailmaansa on oli katsella. Adi Granovin steampunk versio Ryhmä-x:stä on sekin kaunista jälkeä, ja ensimmäisen osan Mark Farmerin retrompi tyyli ajaa sekin asiansa.
”Ryhmä hajaantui oitis, kun poistin Summersin kuvioista. Sain aikaa Aavelaatikon kytkemiseen.”
Exogeeniset (Astonishing X-men #31-35, tekijät: Warren Ellis, Phil Jimenez ja Andy Lanning)
Exogeeniset on suoraan jatkoa Aavelaatikolle, mikä näkyy lähinnä siinä, että tukikohta on sama, ja seikkailuissa seikkailevat täsmälleen samat henkilöt. Geneetikko nimeltä Kaga iskee mutanttien kimppuun geenimuunnelluilla mutanteilla, niljahirviöillä, biovahdeilla ja kaikella muulla minkä hän vain on käsiinsä saanut. Tästä saadaan irti muutama oikein näyttävä tappelu lentoaluksilla ja Kyklooppikin saa pitkästä aikaa näyttää voimiensa todellisen tehon. Pelkkää suoraviivaista toimintaa tämä ei kuitenkaan ole, vaan mutanttien ulkonäkökysymyksetkin nostetaan aivan uudelle tasolle.
”Miten meni noin niinku omasta mielestä? ”Juoksenpa monsterin naamalla ja olen kynsisankari”?”
Ellis saa tässä osassa hahmoistaan jo enemmän irti, ja on mukava huomata miten esimerkiksi Wolverinen ja Panssarin naljailu kehittyy ja tiivistää ryhmää. Peto saa kunnon tilaisuuden läksyttää Scottia tämän uudesta tyylistä johtaa tiimiä, tapaus jonka Ellis saa kuulostamaan sekä luontevalta että tehokkaalta. Tämän viimeisen osan pääpahis ei ole yksi niistä muistettavimmista, mutta pitkästä aikaa on saatu aikaan uusi motivaatio käydä Ryhmä X:n kimppuun.
”Maailmassa on miljoona asiaa, jotka voisi korjata rahalla. Mutta silti aina pahikset päättävät upottaa miljoonansa joihinkin asteroidi-piilopaikkoihin.”
Kuvituksesta vastaavat Phil Jimenez ja Andy Lanning yhdessä. Sillä Jimenezille on kreditoitu kuvitus/asettelu ja Lanningille tussaus/viimeistely. Tiedä sitten kuka on tehnyt lopulta mitäkin, mutta kyllähän se toimii. Tästä näkee heti, että kun ei yritetä mitään turhan erikoista, niin saadaan aikaan todella hyvännäköistä perussupersankarisarjakuvaa. Hahmot ovat helposti tunnistettavissa ja varsinaisia ylilyöntejä ei tapahdu. Kun sekä taistelut että puhuvat päät ovat molemmat kunnossa, niin eihän siitä voi oikein muuta kuin priimaa syntyä. Esille on nostettava vielä Peto, johon he ovat saaneet ilmeikkyyttä aivan eri tavalla kuin Aavelaatikon kuvittaja. Värityksen tekijästä ei ole erikseen mainintaa, mutta hänkin on ollut ammattilainen.
”Kaljut pyörätuolityypit eivät saa automaattisesti armahdusta.”
Koko albumin luki alusta loppuun todella mielellään, eikä sitä olisi halunnut kädestään laskea. Antti Koivumäen suomennos toimii hyvin, ja verrattuna muutamaan jokunen vuosi sitten ilmestyneeseen Egmontin kovakantiseen, on ladontakin kehittynyt huimasti. Enää eivät tekstit hypi reunojen yli! (Latojana tässä Janne-Matti Keisala). Ryhmä-x:n maailmaan on aina mukava palata, pidemmänkin tauon jälkeen. Toivoa vain sopii, että seuraavasta tauosta ei tule näin pitkää.
Sarjakuvat 