Johanna Sinisalo ja Hannu Mänttäri: Tiskivuoro
Tekijät: Johanna Sinisalo ja Hannu Mänttäri
Kustantaja: Suuri Kurpitsa
Ilmestynyt: 2016
Sivuja: 128
”Riemu kattoon veikot – ja sarkka pohjaan hei!”
Sarjakuva-albumin teemana ovat baarien tiskeillä lausutut humoristiset ja vähemmän humoristiset tokaisut ja kokonaiset keskustelut, joita Johanna Sinisalo on talletellut muistiinsa, muokannut, heittänyt päälle vähän omaansa ja tarjoilee meille Hannu Mänttärin kuvittamana. Sivuilla on siis yksittäisiä, yhden sivun keskustelunpätkiä, joiden pääosassa ovat inhimillisestyt eläimet ja heidän omat stereotypiansa. Suurin onnistuminen sarjassa on samalla sen suurin kompastuskivi. Sillä tekstit on kirjoitettu niin kuin ne olisi tiskillä kuullut. Tämä toimii hetken aikaa, mutta kun luet tätä albumia selvinpäin ja se juopunut on sitten siinä ollut suuna päänä pidemään, selostaen kaikki juttunsa kahteen kertaan, tulee nopeasti sellainen olo, että tästähän voisi vaikka lähteä minne tahansa muualle.
”Mä olen lukenut että UFOt kaappaavat ihmisiä sängyistä tutkimuksiin!”
Käsikirjoitukseen on saatu muutamia oikein hyviä huomioita ja nasevia kommentteja. Yllättäen parhaimmiksi nousivat juuri ne teemat, jotka olivat annettu niissä lehdissä, joissa tätä on alunperin julkaistu. (Helsingin Ylioppilaslehti, Uusi Nainen- lehti ja Sarjarilehti.) Feminismiin, tai sen puutteeseen koitetaan kovastikin ottaa kantaa. Varsinkin mieshahmot ovat kuitenkin kaikki valitettavankin kliseisiä eläimiä, joiden ulkonäöstä jo tietää mitä osaa he tarinassa esittävät. Mies tulee ja kehuu kuinka paljon on juonut, selostaa juttua jostain urheilijasta ja sen jälkeen ilmoittaa ettei osaa käyttää pyykinpesukonetta, kun taas toinen on aivan koijari, joka myy mummonsa hampaatkin oluttuoppia vastaan. Hahmojen lisäksi on mainittava käsikirjoituksesta muutama kumma yritys rikkoa neljättä seinää muuten niin täysin lineriaalisessa perussarjakuvassa. Tästä kokeilusta tekijöille huraa-huuto. Huraa!
”Mitäs kaunis neiti on noin alakuloisen oloinen?”
Piirrosjälkikään ei oikein osaa ottaa itsestään mitään irti. Hannu Mänttärin eläimelliset hahmot ovat helposti tunnistettavissa, mutta ovat kaiken kaikkiaan koko ajan samassa asennossa. Liikettä ei synny, eikä sitä yritetäkään synnyttää. Hahmot vain istuvat ja juovat, joskus harvoin kävelevät kohti pöytää. Näitä olisi voinut muutaman ensimmäisen sivun jälkeen pystyä tekemään ihan suoraan kopiokoneella, niin monotonisesti osa kuvista oli tehty. Taustat koostuvat alalaidassa olevasta baaritiskistä, sekä täysin valkoisesta taustasta, josta ei saa mitään irti. Tämä olisi hyvä, jos sarjakuva keskittyisikin pelkästään hahmoihin ja heidän mukanaan tuomaan huumoriin, mutta kun niin ei tehdä, tulee tästä pienoinen pannukakku. Mutta olkaa tyytyväisiä, sillä pannukakku on hyvää!
”Jumaliste mikä kankkunen!”
Kermana pannukakun päällä tarjoillaan pätkä Takaikkuna-sarjaa, joka on tekijäkaksikon aiempi tuotos, sekä tekijöiden esipuhe. Myös tekijöiden lyhyehköt esittelyt löytyvät kirjasta. Muuta extraa ei oikein ole. Jos kirjasta pitäisi vielä jotain sanoa, niin kannessa ei ole onnistuttu ihan niin hyvin kuin albumin sisäosissa, vaan se tuntuu jotenkin liian halvalla tehdyltä. Tulee samanlainen olo kuin katsoessa Aku Ankan sarjisextran kansia, joihin on vain kopioitu jonkin lehdessä esiintyneen ruudun kuva. Jos lukee koko albumin putkeen, niin ähky olo tulee nopeasti, eli parhaillaan tämä on nautittuna muutaman pannarin erinä.
Mutta eihän tämä mikään Kapteeni Hyperventilaattorimies ole.
Sarjakuvat 