Onpas tässä taas kulunut tekstien välillä aikaa ja blaa blaa blaa. Tämä teksti tulee olemaan pikemminkin ajatusten purkamista, kuin vilpitöntä arvostelua, eikä arvostelun kohde ole edes sarjakuva, joten koittakaa kestää. Tai vaihtoehtoisesti olkaa lukematta, se on myös mahdollisuus!
Joka tapauksessa. Kävin katsomassa tämän Disneyn uusimman Frankensteinin hirviön. Näistä uudelleen tehdyistä kammotuksista olen aiemmin nähnyt Viidakkokirjan, joka oli sentään kohtalainen, ja Kaunottaren ja hirviön, joka oli vain turha. Tänään katsoin ensimmäisen näistä julmuuksista elokuvateatterissa. Tarkimmat lukijat saattavat jo arvata kantani Leijonakuninkaaseen.
Alkuperäinen versio, jota kohtaan myönnän tuntevani suurta nostalgiaa, on edelleen mielestäni paras Disneyn klassikoista.
Mutta tämä. Harvoin osaan ensimmäisen kymmenen sekunnin jälkeen sanoa, pidänkö elokuvasta, mutta tämä paljasti karvansa heti. Leijonakuninkaan alku on mahtipontinen ja suurenmoinen. Tämä ei ollut. Rytmitys oli heti alusta pielessä, eikä korjaantunut loppua kohden. Sillä musiikki ei alkanut samalla kuin kuva alkoi pyöriä. Pieni moka, myönnän, mutta liian suuri minulle. Alkurullaus oli muuten ihan menettelevä.
Olin oikeastaan katsomassa leffaa muualla kuin vakiteatterissani, mutta koko leffan värittömyys ei voinut olla videotykinkään syytä. Koko elokuva vaikutti harmaalta. Tiedän, tiedän, sen piti näyttää realistisemmalta, mutta kaikki näytti aivan liian ankealta. Ja pitkitetyltä. Hyvänen aika, miten voi puoli tuntia pidempi version tuntua viisi kertaa pidemmältä kuin alkuperäinen? Realistinen animointi tarkoitti myös sitä, että kaikki hahmojen ilmeikkyys oli hukattu jonnekin.
Jälleen kerran, myönnän että olen nähnyt alkuperäisen elokuvan lähemmäs sata kertaa, joten sen rytmitys tulee selkäytimestä. Mutta se ei selitä sitä, miten kaikki iskut on tässä saatu väärin. Hahmot huutavat asiat jotka pitäisi kuiskata, ja kuiskaavat asiat jotka pitäisi huutaa. Jon Favreau on ohjannut monia hyviä leffoja (okei okei, lähinnä Ironman 1 ja 2), mutta tällä kertaa pallo putosi ja pahasti.
Naisnäkökulmaa oli myös yritetty tuoda esiin nostamalla Nalan ja Shenzin välille vihaa, joka näkyi lähinnä minitappeluna leffan lopussa. Ei näin.
Huumori oli väkisin väännettyä metaa, jossa Timon ja Pumbaa muuttavat vuorosanojaan katsojien odotusten vastaisiksi. Mikä jostain syystä tarkoitti tässä jo ennestään melko paljon pieruhuumoria harrastavassa elokuvassa lisää pieruhuumoria.
Musiikki, silloin kun sen annettiin olla musiikkia, oli hyvää. Koko leffan kohokohta, Scarin laulu, oli pilattu täysin. Jeremy Ironsinkin laulaminen oli pikemminkin lausumista, mutta nyt se oli viety äärimmäisyyksiin asti. Ainoa hyvä puoli lauluissa oli se, että Zazun aamuraportti oli jätetty pois, niin kuin sen kuuluukin olla.
Ja jos luulit, että Simban ja Nalan romanssi syntyi tyhjästä alkuperäisessä, niin olet oikeassa. Joskin tässä se on vieläkin hätäisemmin tehty.
Jos en olisi ollut teatterissa poikani kanssa, olisin lähtenyt pois puolessa välissä. Poikakin tosin kyllästyi jossain vaiheessa, ja huomautteli minulle lähinnä miten kohtaukset alkuperäisessä elokuvassa menivät.
Tekipä hyvää valittaa.
Ps. kävin alkuviikosta katsomassa Spider-Man Far from homen. Siinä oli hyvä leffa. Okei okei, osa juonesta oli liiankin selvä ja osa juonesta taas niin tuulesta temmattu, ettei mitään rajaa, mutta kokonaisuus toimi hyvin. Menkää katsomaan mieluummin se.
Pps. Oikeasti olen myös tehnyt sarjakuva-arvosteluja, niitä voit käydä katsomassa Sotakirjaston youtube-kanavalta.
Sarjakuvat 