Babadook ja miten se sai minut ajattelemaan Harry Potteria.

Kirjoitus sisältää spoilerin, joten ole varuillasi.

Kauhu ei yleensä ikinä toimi minulle. Se on joko liian ennalta-arvattavaa, tylsää tai sitten vain naurettavaa. Ainoa kauhuelokuva, jota olen oikeasti pelännyt, oli Rec, ja sekin vain siksi että katsoin sen 40 asteen kuumeessa, enkä välillä ollut ollenkaan varma tapahtuiko joku asia elokuvassa vai todellisuudessa. Muutamasta slasheristä olen pitänyt, mutta jotenkin miellän nekin enemmän omaksi lajikseen, kuin varsinaiseksi kauhuksi. Ja myönnettävä on, että Screamit minulta pilasivat aivan täysin niitä ennen katsottu Horror movie. Koko elokuvan ajan odotin, että maskipäinen murhaaja tekisi jotain hauskaa, mutta eihän se tehnyt. Tällä tarkoitan kuitenkin sekä Screamiä että Horror movieta.

Mutta, alustuksen jälkeen toiseen alustukseen. Koska kauhu ei yleensä aiheuta minussa muuta kuin myötähäpeää tekijöitä kohtaan, niin en ole montaa elokuvaa jaksanut katsoa. Ellei sitä ole minulle joku todella vahvasti suositellut. Kuten Ring, jo edellä mainittu Rec ja nyt kyseessä oleva Babadook. Toki olen katsonut suurimman osan ns. klassikoista *Manaajan, Hohdon, Sen, Alienit ja ja useamman Perjantai 13 -sarjan leffoista. Totesin tämän kuitenkin olevan liian suuri aukko sivistyksessäni, varsinkin uusien elokuvien osalta. Niinpä katsoin eilen Get outin, joka oli kliseinen kuin mikä ja jätti aivan liikaa juonia auki lopussa. Tänään vuorossa oli Babadook.

Bad a book alkoi kuten arvata saattaa, pahasta kirjasta, joka olisi fyysisenä kirjana huomattavasti enemmän tunteita herättävä kuin koko tämä elokuva. Jos en olisi koskaan kuullut tästä elokuvasta ja olisin törmännyt tähän pop-up kirjaan, olisin pitänyt sitä nerokkaana ja hauskana, vähän jopa pelottavana. Mutta se siitä kirjasta. Babadook on jonkinlainen paha henki, joka yrittää ottaa valtaansa talon kaksi asukasta, lapsen ja hänen äitinsä. Alun psykologinen ote yksinhuoltajaäidin mielenterveydellä leikittelemisestä unohdetaan täysin, kun päätetään että uhka onkin todellinen. Silloin koko elokuvaan saatu tunnelma tippuu ja rajusti. Loppu onkin sitten enemmän tai vähemmän fyysistä uhkaa ja lopputaistelua joka ei herätä tunteita suuntaan tai toiseen.

Kun rinnastin ensimmäisen kerran leffan puolessa välissä Babadookin nimenomaan pahaan henkeen, joka vain koittaa manipuloida asukkaita ja heitellä tavaroita, päädyin miettimään Harry Potteria, jossa Weasleyden ullakolla asustaa paha henki. Tuo kyseinen poltergeist kun ei aiheuta kenellekään harmia, vaan vain ulisee ullakolla. Hämmennykseni oli siis suuri, kun elokuvan päättyy samaan tapaan ja lopussa Babadook vain muuttaa asumaan päähenkilöiden kellariin, johon hänelle tarjoillaan matoja syötäväksi.

Kaiken kaikkiaan kyllähän tuon elokuvan katsoi, mutta eipä siinä pelätä tarvinnut.

* Manaajasta en muista mitään, Hohto oli ainoa kirja joka on oikeasti pelottanut, Se oli ihan ok, Alieneista vain ensimmäinen on kauhua, ja kaikki Perjantait sotkeutuvat toisiinsa niin etten enää muista mikä kohtaus kuuluu mihinkin.

Rowling, eli J. K., eli jälkikirjoitus. Sarjakuvien arvosteleminen jatkuu toivottavasti jossain välissä. Jotenkin vain leipäännyin kirjoittamiseen ylipäätään, varsinkin tällaisissa projekteissa joista ei tule leipää saati voita leivän päälle. Tarkoitus on kuitenkin niitäkin jatkaa, kunhan tässä taas ehditään. Tämä teksti taas tuli todella lennokkaasti ulos, sillä lopetin elokuvan katsomisen vajaa tunti sitten.

Brian K. Vaughan ja Fiona Staples: Saga 2

Brian K. Vaughan ja Fiona Staples: Saga 2

Tekijät: Brian K. Vaughan ja Fiona Staples
Kustantaja: Like
Ilmestynyt: 2015
Sivuja: 152

”Kaveri hei, en toki kiellä ketään kehumasta itseäni neroksi, mutta voin vannoa, että tuossa tarinassa oli kyse yhdestä ainoasta asiasta. Nopeasta tavasta tienata.”

Sagan kohdalla minulle kävi niin vanhanaikaisesti, että liian moni suositteli sitä minulle. Sitä hypetettiin monessakin paikkaa ja kun vihdoin sain ensimmäisen albumin käsiini, niin aloitin lukemisenkin jo ajatuksella että ei tämä nyt niin hyvä voi olla. Eikä se ollutkaan. Ensimmäinen albumi oli ihan ok, ja tajunnan räjäyttävää siinä oli lähinnä se meteli, mikä onnistuttiin nostattamaan siitä kannesta jossa imetetään. Kaiken kaikkiaan siis paljon melua tyhjästä. Rohkeasti kuitenkin jatkoin eteenpäin sarjan toiseen osaan.

”Mutta miksi käyttää koodikieltä? Miksei kirjailija sano suoraan, mitä haluaa?”

Silloinhan se iski päin naamaa. Kun ensimmäisen osan juonen avauksesta ja pohjustamisesta on päästy eroon, niin toinen osa tykittää täysillä. Alanan, Markon ja heidään lapsensa Hazelin pakomatka kahta mahtavaa sotaliittoa, palkkatappajia ja muita vaaroja vastaan jatkuu, mutta nyt on saatu tarinaan se oikeanlainen veto päälle. Koska asioita lisäksi täytyy sotkea lisää, puristetaan pakkaan vielä Markon vanhemmat, sekä entinen kihlattu. Eihän se jännitys itsestään synny!

”JA MUNA MELKEIN VALMIS KUORIUTUMAAN.”

Brian K. Vaughanin teksti pelaa. Paremmin en sitä osaa sanoa. Se vaan pelaa. Jokainen lause on mietitty loppuun asti. Kaikissa lauseissa maalataan jotain uutta tälle maailmankartalle, mutta ei tuputtamalla. Juoni kehkeytyy välillä oikeaksi hädäksi, joka oikeasti tuntuu oikealta hädältä, mutta lipuu sitten leppoisan perhedraaman puolella huilahtamaan. Välillä etsitään vastauksia oikean ja väärän välillä ja selvitellään moraalikompassin hihnoja oikein kunnolla. Ei siis ihme, että tämä sarja on saanut tieteiskirjallisuuden Hugo-palkinnon ja kuusi Eisner-palkintoa.

”Marko voi olla omahyväinen aasi, hän ei osaa istua hetkeäkään aloillaan, ja mikä pahinta, hän nauraa omille vitseilleen.”

Kun käsikirjoitus on näin vahva ja sisältää sekä scifiä että fantasiaa, on kuvittaja herkästi helisemässä. Mutta tämä tuntuu vain aamupalalta Fiona Staplesille. Vaikka suoraan sanottuna en tiedä kumpi heistä on suunnitellut esimerkiksi mahtavat ja toimivat ruutujaot, joissa hiljaiset ruudut kaiken melun keskellä pysäyttävät lukijan. Kaikki kuitenkin on juuri niin kuin pitääkin. Fiona osaa pelkistää kuviin kaikkein tärkeimmän, mutta niin, että mikään muukaan ei mene hukkaan. Välillä ehkä näkee, että esimerkiksi päähahmojen päät on piirretty vähän tarkemmin kuin heidän loppuruumiinsa, mutta tätä ei tavallisesti lukien huomaa. Jos oikein etsimällä etsii vikoja joita voisi laittaa arvosteluunsa, niin sen saattaa huomata. Ja värit! Huhhuh. Ne ovat upeat.

”Hän ei selvästikään ajattele järkevästi.”

Mutta te arvon lukijat, jotka olette arvosteluitani enemmänkin lukeneet, tiedätte totta kai että vaikka albumi olisi kuinka hyvä, niin pitäähän siltä jotenkin koittaa vetää mattoa jalkojen alta. Tällä kertaa vika on kuitenkin täällä meidän päässämme. Läpi lehden menee isommaksi kasvaneen Hazelin selostus, jossa hän kommentoi näitä tapahtumia omassa menneisyydessään. Alkuperäisissä lehdissä nämä ovat olleet käsinkirjoitettua, yleensä valkoista tekstiä kuvaa vasten. Sangen helppolukuista. Käännöksessä on kuitenkin turvauduttu konefonttiin ja kummalliseen ratkaisuun sisällyttää nämä tekstit mustina tummiin laatikoihin. Huonossa valossa niistä ei saa mitään selvää. Tämä tosin oli aivan oikeasti ainoita negatiivisia asioita albumissa.

”Tämä sitten sattuu vähän aikaa ihan saatanasti.”

Mukana albumissa on muutamia luonnoksia ja pari vaihtoehtokantta. Muutaman kerran olin saamaisillani nenääni pieniä muumi-vivahteita, lukiessani uusista ja taas uusista hahmoista joita he vastaani heittävät, mutta ehkä se on vain tätä oman suomalaisuuden korostamistani. Joka tapauksessa, sivuhahmot on kaikki toteutettu upeasti ja ihanan monipuolisesti, joten päätän sanomalla että kolmatta (ja neljättä…) osaa odotan innolla.

Pauli Kallio ja Pentti Otsamo: FC Palloseura – Huuhkaja lentää aurinkoon

FC Palloseura: Huuhkaja lentää aurinkoon

Tekijät: Pauli Kallio ja Pentti Otsamo
Kustantaja: Suuri Kurpitsa
Ilmestynyt: 2016
Sivuja: 72

Viikinki-huuto. Ranska voitti sen yhden pelin jonka katsoin. En muista kuka voitti kultaa. Tässä oli lyhennettynä vuoden 2016 EM-kisat, minun muistikuvieni mukaan. Tässäkin huijasin sen verran, että tarkistin mitkäs kisat ne olivatkaan. Lisäksi myönnän avoimesti, etten tiedä sellaisia asioita kuten ”paitsio” tai mistä syystä kulmapotku tulee. Tai miksi aikuiset miehet makaavat nurmikolla ja itkevät. Näillä eväin ja avoimin mielin lukemaan FC Palloseura – Huuhkaja lentää aurinkoon -albumia, joka on FC Palloseura-sarjan viides kokoama.

”Zlatan panosti räkänokkana renttuiluun.”

Sarjakuvan päähenkilönä on mies nimeltä Kulmala. Etunimikin hänellä saattoi olla, mutta se ei osunut silmääni. Ehkä se on paljastettu sarjan aiemmissa osissa. Kulmala liikkuu yhden tai kahden sivun mittaisissa strippi-tyylisissä pätkissä, joista suurin osa liittyy joko ammattilais-jalkapalloon, tai sitten Kulmalan paikalliseen vitosdivarin porukkaan. Muitakin urheilulajeja käsitellään ja kommentoidaan myös.

”Juuri nyt aistin ja ymmärrän kaiken katoavuuden kuristavammin kuin koskaan.”

Käsikirjoitus on taattua Pauli Kalliota. Sanailu on sutjakasta ja asiantuntemus lajiin (tai tässä tapauksessa lajeihin ja urheiluun yleensä) näkyy. Monesti käykin niin, että vaikka punchline jokaisesta jutusta löytyykin, niin huumori käy paremmin päälle jo ennen viimeistä ruutua. Hahmoista on myös saatu mukavan erilaisia ja stereotyyppisen penkkiurheilua harrastavan miehen peruskuva loistaa poissa olollaan.

”Höntsyt kerran viikossa. Ja nelosdivaria FC Palloseurassa.”

Pentti Otsamon taide vakuuttaa tässä huomattavasti paremmin kuin aikaisemmin arvostelemassani albumissa ”Nipa Kettu & Joe Kaniini – Valitut hiukopalat”. Kuvakulmat ovat vaihtelevia ja jalkapallon pelaamisen tuntu on vahvasti hallussa. Taustatkin toimivat, eikä milloinkaan tarvitse arvuutella että ollaanko tässä lenkkipolulla vai stadionilla. Myöskin yksiväristä taustaa on käytetty monessa ruudussa, mutta täsmälleen oikeissa kohdissa.

”Älä pillitä. Jalkapallo on miesten peli.”

Suurin nillityksen aiheeni ovat sarjakuvan alapuolella sijaitsevat ”selostustekstit” joilla koitetaan asettaa jokainen strippi paikoilleen niin ajallisesti kuin muutenkin. Parhaimmillaan tämä tuo vitsiin lisäksi pienen hauskan nippelitiedon, mutta pahimmillaan siellä koitetaan selittää uudestaan koko vitsi, ja miksi se on hauska. Hyväksi lisäykseksi täytyy kuitenkin mainita tekijöiden esipuheet, joista nautin aina, sekä Sami Kolamon, , johdatus aiheeseen. Ai niin, sarjakuvan alkuperäiset julkaisufoorumit ovat Ilta-Sanomat, Maali!, Futari ja Urheilusanomat.

Hämähäkkimies vuosikerta 1985 osat 1 ja 2

Hämähäkkimies vuosikerta 1985 osat 1 ja 2

Tekijät: Bill Mantlo, Ed Hannigan, Jim Mooney, Al Milgrom, Greg LaRocque, Bob Hall, Mike Zeck, Stan Lee, John Romita sr., Sal Buscema, Chris Claremont, John Byrne, Steve Ditko, Marv Wolfman, Joe Sinnot, Pablo Marcos, Rick Magyar, J. M. DeMatteis, Kerry Gammill, Mike Esposito
Kustantaja: Egmont kustannus
Ilmestynyt: 2015 ja 2016
Sivuja: 312 ja 302

Hei arvon arvostelija!

Joko olet lukenut Egmont kustannuksen uusimmat Hämähäkkimies-näköispainokset? Mistä tykkäsit eniten? Itse sain ne juuri luettua ja pidin varsinkin Viitasta ja Tikarista, sekä Doomista. Voisitko vastata seuraaviin kysymyksiin? 1. Mistä Hämähäkkimiehen vihollisesta pidit eniten? 2. Mitä mieltä olit tarinoiden tasosta kokonaisuutena? 3. Entä piirrosjäljen? 4. Mitä muuta haluaisit sanoa näistä albumeista? 5. Mistä alkuperäislehdistä nämä numerot olivat? 6. Paljonko jaksat nostaa?
Terveisin >>Salainen ihailijasi>>

”Tämä on KULTAPYSSY!”

Kiitos palautteesta arvon ”Salainen ihailija”! Olen tosiaan myös täysin sattumalta saanut juuri luettua kyseiset näköispainokset ja päälimmäinen olotilani niistä on hyvinkin myönteinen. Olihan siellä hupsujakin juttuja välissä, mutta täytyy muistaa että ne onkin julkaistu alunperin vuonna 1985. Se muuten olikin yksi parhaimmista vuosista jos minulta kysytään, arvaat varmaan miksi! Samasta syystä en päässyt lukemaan näitä lehtiä tuoreeltaan, sillä oma Hämähäkkimiehen tilaukseni alkoi vasta vuonna 1997. Suurimman osan tarinoista olin kuitenkin päässyt jo lukemaan, sillä olen käyttänyt ahkerasti hyväkseni divareita.

”KUKAAN ei ole Victor von Doomin yläpuolella.”

Mutta koska arvostelutilamme on valitettavan ennaltamäärätyn kokoinen, mennään suoraan kysymyksiin!

1. Näissä kahdessa kovakantisessa kokoomassa ehdottomasti parhaaksi viholliseksi nousi Tohtori Doom. Tiedän, tiedän, kyseinen konna ei esiintynyt yhdessäkään numerossa Hämähäkkimiehen vastustajana, vaan oli mukana yksinomaan lehden vakituisten vierailevien starojen, eli Ihmenelosten heiniä. Oli kyllä hyvä että kakkostarinoiksi saatiin John Byrnen Ihmenelosia! Vaikka näiden seikkailuiden taso nousikin välillä paljon laadukkaammaksi kuin lehden varsinaisen sankarin. Mutta kun kysyit kuka oli Hämähäkkimiehen paras vihollinen vuonna 1985, niin vastaan pitkin hampain että Kraven. Pitkin hampain, sillä konnakaarti oli tänä kyseisennä vuonna luvattoman huono. (Mutta jos kysymys oli kaikista Hämähäkkimiehen lehdistä, niin ehdoton suosikkini on Mörkö, Humberto Ramosin kuvittamana. Niin niin, sanokaa mitä sanotte, minä pidin kloonisagastakin.)

2. Tarinoiden taso oli melko vaihteleva. Alkuvuoden lehtien pahikset kuten Kultakuoriainen, Kulan Gath ja Liekehtijä tuntuvat vanhan lämmitelyltä ja tusinatuotteilta, kunnes päästään Viittaan ja Tikariin. Heidän tullessa mukaan alkavat sellaisetkin kyllästyttävät pahikset kuin Silvermane saada sisäänsä sitä jotain! Muutenkin Hämärin omissa jutuissa huomaa selkeän parannuksen kun saavutaan kohti vuoden loppua, jolloin tarinatkin alkavat olla melko timantteja! Silloin kun Pöllö ja Mustekala iskevät, ei armoa anneta eikä tunneta! Lisäksi on saatu pitkästä aikaa painoarvoa Peter Parkerinkin elämälle, mikä kiinnostaa aina! Parhaaksi käsikirjoittajaksi nostaisin Bill Mantlon, toki vähän alemmalle korkeusasteelle kuin kakkossarjan kirjoittajan John Byrnen.

”MUU naamasi voi kärsiä! Hahah! URKH!”

3. Piirroksen puolella John Byrne vetää kaikkia muita niin kovasti turpaan, että he tulevat kaukana jäljessä. Vaikka ei Ed Hanniganin ja Al Milgromin yhteistyön hedelmäkään mitenkään huono ole. Se ei vain ole niin hyvä kuin Byrnen.

4.  Albumit on painettu kunnon paperille alkuperäisin värein ja sisältäen kaiken sen Mail-Manin, mitä niissä kuuluikin olla. Kuitenkin tähän on lisätty vielä alkuun alkuperäislehtien nimet, numerot ja tekijät, mikä on aina hienoa. Eikä siinä vielä kaikki, tämän lisäksi on kaikista tekijöistä lyhyt esittelykin saatu mukaan, sekä Rami Rautkorven ihastuttavat ja opettavat esipuheet. Kyllä meidän Marvelistien kelpaa!

”VANNON, ettei tohtori Mustekalalle ENÄÄ KOSKAAN naureta!”

5. Kuten aiemmin mainitsin, nämä on kätevästi ilmoitettu, joten alkuperäislehdet olivat: The Spectacular Spider-Man 62, 63,64, 65, 42, 66, 67, 69, 70, 72, 73, Marvel Two-in-One 50, The Amazing Spider-Man 94, 1,  Marvel Team-Up 79, 121, Fantastic Four 236, 215, 216, 217, 218, 220, 221, 246, 247, Amazing Fantasy 15 ja The Amazing Spider-Man Annual 13

6. Penkistä 130 kg. (Hyvä että kysyit. Olenkin jo pitkään halunnut tuoda tämän esille kehuksellakseni.)

”Etkö muka ole kuullut TARTUNTAKYVYSTÄNI?”

Johanna Sinisalo ja Hannu Mänttäri: Tiskivuoro

Johanna Sinisalo ja Hannu Mänttäri: Tiskivuoro

Tekijät: Johanna Sinisalo ja Hannu Mänttäri
Kustantaja: Suuri Kurpitsa
Ilmestynyt: 2016
Sivuja: 128

 ”Riemu kattoon veikot – ja sarkka pohjaan hei!”

Sarjakuva-albumin teemana ovat baarien tiskeillä lausutut humoristiset ja vähemmän humoristiset tokaisut ja kokonaiset keskustelut, joita Johanna Sinisalo on talletellut muistiinsa, muokannut, heittänyt päälle vähän omaansa ja tarjoilee meille Hannu Mänttärin kuvittamana. Sivuilla on siis yksittäisiä, yhden sivun keskustelunpätkiä, joiden pääosassa ovat inhimillisestyt eläimet ja heidän omat stereotypiansa. Suurin onnistuminen sarjassa on samalla sen suurin kompastuskivi. Sillä tekstit on kirjoitettu niin kuin ne olisi tiskillä kuullut. Tämä toimii hetken aikaa, mutta kun luet tätä albumia selvinpäin ja se juopunut on sitten siinä ollut suuna päänä pidemään, selostaen kaikki juttunsa kahteen kertaan, tulee nopeasti sellainen olo, että tästähän voisi vaikka lähteä minne tahansa muualle.

”Mä olen lukenut että UFOt kaappaavat ihmisiä sängyistä tutkimuksiin!”

Käsikirjoitukseen on saatu muutamia oikein hyviä huomioita ja nasevia kommentteja. Yllättäen parhaimmiksi nousivat juuri ne teemat, jotka olivat annettu niissä lehdissä, joissa tätä on alunperin julkaistu. (Helsingin Ylioppilaslehti, Uusi Nainen- lehti ja Sarjarilehti.) Feminismiin, tai sen puutteeseen koitetaan kovastikin ottaa kantaa. Varsinkin mieshahmot ovat kuitenkin kaikki valitettavankin kliseisiä eläimiä, joiden ulkonäöstä jo tietää mitä osaa he tarinassa esittävät. Mies tulee ja kehuu kuinka paljon on juonut, selostaa juttua jostain urheilijasta ja sen jälkeen ilmoittaa ettei osaa käyttää pyykinpesukonetta, kun taas toinen on aivan koijari, joka myy mummonsa hampaatkin oluttuoppia vastaan. Hahmojen lisäksi on mainittava käsikirjoituksesta muutama kumma yritys rikkoa neljättä seinää muuten niin täysin lineriaalisessa perussarjakuvassa. Tästä kokeilusta tekijöille huraa-huuto. Huraa!

”Mitäs kaunis neiti on noin alakuloisen oloinen?”

Piirrosjälkikään ei oikein osaa ottaa itsestään mitään irti. Hannu Mänttärin eläimelliset hahmot ovat helposti tunnistettavissa, mutta ovat kaiken kaikkiaan koko ajan samassa asennossa. Liikettä ei synny, eikä sitä yritetäkään synnyttää. Hahmot vain istuvat ja juovat, joskus harvoin kävelevät kohti pöytää. Näitä olisi voinut muutaman ensimmäisen sivun jälkeen pystyä tekemään ihan suoraan kopiokoneella, niin monotonisesti osa kuvista oli tehty. Taustat koostuvat alalaidassa olevasta baaritiskistä, sekä täysin valkoisesta taustasta, josta ei saa mitään irti. Tämä olisi hyvä, jos sarjakuva keskittyisikin pelkästään hahmoihin ja heidän mukanaan tuomaan huumoriin, mutta kun niin ei tehdä, tulee tästä pienoinen pannukakku. Mutta olkaa tyytyväisiä, sillä pannukakku on hyvää!

”Jumaliste mikä kankkunen!”

Kermana pannukakun päällä tarjoillaan pätkä Takaikkuna-sarjaa, joka on tekijäkaksikon aiempi tuotos, sekä tekijöiden esipuhe. Myös tekijöiden lyhyehköt esittelyt löytyvät kirjasta. Muuta extraa ei oikein ole. Jos kirjasta pitäisi vielä jotain sanoa, niin kannessa ei ole onnistuttu ihan niin hyvin kuin albumin sisäosissa, vaan se tuntuu jotenkin liian halvalla tehdyltä. Tulee samanlainen olo kuin katsoessa Aku Ankan sarjisextran kansia, joihin on vain kopioitu jonkin lehdessä esiintyneen ruudun kuva. Jos lukee koko albumin putkeen, niin ähky olo tulee nopeasti, eli parhaillaan tämä on nautittuna muutaman pannarin erinä.

Mutta eihän tämä mikään Kapteeni Hyperventilaattorimies ole.

Naruki Nagakawa ja Pairan: Valkoinen noita – Talvisota

Naruki Nagakawa ja Pairan: Valkoinen noita – Talvisota

Tekijät: Naruki Nagakawa ja Pairan
Kustantaja: Punainen jättiläinen
Ilmestynyt: 2015
Sivuja: 170

”Ei suositella sotahistoriansa kuolemanvakavasti ottaville.”

No niin, hoidetaanpa tämä asia nyt heti pois päiväjärjestyksestä. On liikkunut sellainen huhu, että tässä sarjakuvassa on otettu historia mukaan lähinnä viitteeksi ja että monia kohtauksia ja asioita olisi muutettu. Mutta en kyllä keksi mitä. Simo Häyhä on edelleen legendaarinen tarkka-ampuja, joka käyttää pystykorvaa ilman lisättyjä tähtäimiä. Hänen komentajanaan toimii Aarne Juutilainen, juuri niin sotahulluna kun hänet on kuvattu muuallakin. Ehkä ihmiset ovat vetäneet herneet nenään siitä, että päähenkilö ei olekaan Simo Häyhä, vaan Simoa seuraamaan lähtevä oppipoika Aki, joka haluaa kostaa Katrin kuoleman. Tai sitten heitä on vain hämmästyttänyt se, että Simo Häyhä on tässä tarinassa naispuolinen. Kuten on myös Aarne Juutilainen. Mutta ota nyt näistä selvää.

Albumi tosiaan seuraa Aki nimistä nuorukaista, joka päättää liittyä Simo Häyhän seuraan tämän oppipojaksi, halusipa Häyhä sellaista tai ei. Draaman tuntua lisätään kehittämällä Häyhälle vastustajaksi ”Punainen noita”, jonka kanssa sitten kamppaillaan.

”Miksi he eivät pysähdy? Eikö heitä pelota kuolema?”

Koska tämä on ensimmäinen manga, jonka tänne arvostelen, niin pakko sanoa muutama sananen asiasta. En ole itse isommin mangaan tutustunut, mitä nyt lukenut Bleachit ja muutaman ensimmäisen albumin Dragon Ballia. Osaan kuitenkin oikeaoppisesti aloittaa albumin väärästä päästä, eikä käännetty lukujärjestyskään yleensä haittaa mitään. Tästä huolimatta monet tämän tyyppisen sarjakuvan sukkeluuksista pistävät edelleen väkisin silmään. Esimerkiksi kun hahmot muuttuvat yhtäkkiä pieniksi pilakuviksi itsestään, niin menee hetki tajuta että mitäköhän tässä tapahtui. Toinen ihmetyksen aihe ovat suomennetut ääniefektit ja niiden määrä.Yhdelle sivulle mahtuu äärettömän monta erilaista ääniefektiä. Esimerkiksi kaikki nämä löytyvät sivulta, jolla ei edes ammuta kertaakaan: ”Vhooo”, ”Pöööf”, ”Phaam”, ”Säps”, ”Kieps”.

”Minun on kostettava hänen kuolemansa.”

Naruki Nagakawan käsikirjoitus hiihtelee tuttuja latuja muutenkin kuin historiallisen aiheensa puolesta. Alussa päähenkilön ystävä ammutaan, ja totta kai hänen on itse ja henkilökohtaisesti kostettava hänen kuolemansa. Tutustuttuaan sarjan muihin hahmoihin jotka ovat joko samaa tai eri mieltä, niin lopussa hän jo toteaa että tappaminen ei ratkaise mitään.

Historiallisia tosiseikkoja on Naruki saanut mukaan muutenkin kuin Simon ja Aarnen nimet. Esimerkkinä mainittakoon se, että Suomen armeijan vaatteet eivät ole kautta linjan samoja, vaan monilla oli omaakin nuttua mukana. Tosin päähenkilöidemme pukeutuminen on muihin rivisotilaisiin verrattuna niin räikeää ja erilaista, että on pienoinen ihme ettei Neuvostoliittolaisten leiriytyjä heitä heti hoksaa. Ja loppuun onkin ollut pakko lisätä tappelu, jossa suomalaisten ylistämä tarkka-ampuja Simo Häyhä ja neuvostoliiton paras tarkka-ampuja”Punainen noita” joutuvat käsikähmään. Koska niin käy usein pitkän matkan kiivääreillä taisteltaessa.

”Omat joukkomme polttivat ne… jotta vihollinen ei voi käyttää niitä.”

Piirrosten osalta homma on mukaansa tempaavaa. Pairanilla kaikki mitä tapahtuu tapahtuu isosti. Ilmeet, eleet, räjähdykset, kaikki ovat suurta. Jopa Simon vähäeleisyys ja kuin naamiona käytetty ilmeettömyys on jotenkin saatu tehtyä massiivisena. Vauhtiviivat ja harmaa-sävyt kuuluvat niin saumattomasti piirostyyliin, että niistä en mainitse sen enempää. Yksi asia on kuitenkin pakko mainita alussa herneen nenäänsä vetäneille sotahistorijoitsijoille. Aseet on piirretty oikein. Pystykorvista Lugereihin, kaikki näyttää oikealta.

Lumiset taustat metsineen on nekin piirretty pieteetillä, silloin ne sattuvat jonkun hahmon takaa näkymään. Useimmiten hahmot, puhekuplat ja ääniefektit kun hukuttavat taustan alleen kokonaisuudessaan. Ihan sarjakuvan alussa muutama ensimmäinen sivu on väreissä, joista opimme sen, että päähenkilöiden hiusten värit ovat supi-suomalaiseen tapaan kirkkaan keltainen, vaaleansininen, sekä oranssia lähentelevä punainen.

”Anteeksi vain. En voi näyttää muille alaisilleni, että sain sirpaleen perseeseeni.”

Jos olet oikein kova Simo Häyhä fani, niin tämä teos on ehdottoman hauska ja uusi näkemys aiheeseen, johon on sotkettu mukaan paljon japanilaista ilonpitoa ja huutamista. Jos taas olet enemmän tottunut lukemaan mangaa ilman sotahistoriaa, niin nappaapa tämäkin teos mukaasi, sillä ne muutamat faktat jotka talvisodasta on saatu oikein, ovat sentään oikein. Kunhan koitat muistaa, että sekä Häyhä, että Juutilainen olivat oikeasti miespuolisia.

Sarjakuvan jälkeen albumissa on hiukan extroja, mutta koska ne ovat kaikki pelkkiä mainoksia, niin ei niitä ihan täysin plussaksi voi sanoa. Viihdyttäviä olivat silti.

”Minun on kostettava hänen kuolemansa.”

Stan Lee ja Jack Kirby: Mahtava Thor

Mahtava Thor

Tekijät: Stan ”The Man” Lee, Jack ”King” Kirby, Vince Colletta, Ben Everett ja George Klein
Kustantaja: Egmont kustannus
Ilmestynyt: 2015
Sivuja: 280

”Se oli alku… sinä päivänä minä muutuin… ukkosen jumalaksi! Se päivä on poltettuna muistiini niin kauan kuin elän.”

Amerikan mantereella on jo pidemmän aikaa julkaistu Essentialeja, jotka kokoavat Marvelin vanhoja supersankarisarjakuvia paksuiksi, mustavalkoisiksi opuksiksi, jotka on painettu huonolle paperille. Mutta me suomalaiset olemme niin paljon fiksumpia, että me julkaisemme saman tavaran, mutta kovissa kansissa ja kunnon paperilla. Okei, kyllähän näitä U.S.A:ssakin saa parempilaatuisina, mutta kun itse ostin ensimmäiset Thorini maailman toiselta laidalta, niin ne olivat juuri näitä paksuja Essentialeja. Miksi? Enkö halunnut kunnon jälkeä? Halusin, mutta sellaiseen ei ollut varaa. Toisin kuin nykyään, yli kymmenen vuotta myöhemmin.

Mahtavassa Thorissa Thor saa vastaansa Karnillan, Thermomiehen, Saturnuslaiset, Mutaatteja, Pluton, Hänen ja Galactuksen. Lokikin siellä vilahtaa, mutta ei oikeastaan tee mitään. Kuitenkaan hätä ei ole tämän näköinen, sillä urheat liittolaiset, ilakoiva Fandral, synkkä Hogun, valtava Volstagg, urhea Balder, häikäisevä Sif, sekä kaikkivoipa ylijumala, itse Odin, ovat ukkosen jumalan ja Mjölnirin puolella! Asgårdin puolesta! Jos kaikki nämä nimet olivat sinulle tuntemattomia, niin ällös huoli, sillä heidät kaikki esitellään kirjassa hyvin pintapuolisesti.

”Suutelivatko taivaan tähdet tavallista kuolevaista niin, että hän teki kaikkien aikojen löydön?”

Stan ”the Man” Lee, joka on kumppaneidensa kanssa luonut melkein kaikki Marvelin suurimmat sankarit, kuten Kostajat, Ryhmä-X:n, Ihmeneloset ja Hämähäkkimiehen, muutamia mainitakseni, loi myös Thorin. Tai pikemminkin otti Thorin pois norjalaisesta kansanperinteestä  amerikkalaiseksi supersankariksi, muokaten samalla mytologiaa omien tarkoitusperiensä mukaan. Ja tämän kaiken hän teki hyvin. Puoliksi rampa lääkäri, Donald Blake löytää luolasta Thorin vasaran, ja muuntuu myrskyn ja salaman herraksi, Thoriksi. Sitten vain vastustajaa eteen ja turpaan, niin kuin alussa ajan tapa oli.

Onneksi tässä vaiheessa juonet ovat jo hieman monimutkaisempia, vaikka edelleenkin pahikset juoksevat kohti yksi kerrallaan, yksi per lehti. Sanailu on albumissa puhdasta Stania, iloisine väliheittoineen, ja paatoksellisine huutoineen ”Asgårdin puolesta” ja ”Kautta ukkosen jumalan mahdin”. Vallan viihdyttävää tekstiä siis. Muutaman puhekuplan olisi joka sivulta kuitenkin voinut poistaa, ilman että juonesta olisi kadonnut sanaakaan, mutta makuasioitahan nuo.

”Älä puhu Thorille hulluudesta! Puhu vain kostosta!”

Kuka sitten Leen kumppanina näissä hahmojen luomisissa oli? Kuninkaallisin heistä, joka muuten on tämänkin albumin kuvittanut, Jack ”King” Kirby, oli tunnettu selkeästä tyylistään, uskomattomasta nopeudestaan, sekä hyvästä ruutujaostaan. Vaikka joku voisikin väittää, että hänellä on kykyä piirtää lähes rajattomasti erilaisia hiustyylejä ja partoja samannaamaisille ja -vartaloisille miehille. Sillä vaikeaa on erottaa esimerkiksi Kapteeni Amerikkaa Thorista, tai herra Fantastisesta pelkän naaman perusteella. Mutta mitäpä tuosta! Tappelukohtaukset ovat täynnä voimaa, futuristinen teknologia on oikeasti futuristisen näköistä, ja milloinkaan ei Asgård ole näyttänyt näin hyvältä. Erikoisesti on vielä lisättävä, että Kirbyn taide pääsee parhaiten oikeuksiinsa näissä mustavalko-julkaisuissa, missä mikään väritys ei ole päässyt pilaamaan taideteoksia.

”Isojen ja pienien on syötävä, niin se on!”

Vaikka kyllähän tästä ajan kulunkin huomaa. Ilkeät punikit idästä lähettävät atomisydämellä varustetun Termomiehen tuhoamaan mahtavan Thorin liittolaisia, niin heidät pelastaa toinen vannoutunut vihollinen sillä ”Olen Karnilla, Nornien kuningatar ja loihtijoista suurin! Mutta ensin olen nainen.”

Lisämateriaalin puolelta löytyy teoksen suomentajan ja itseoikeutetun korkeimman kunniapaikan itselleen saaneen Mail-Manin alkupuhe, sekä alkuperäisiä kansia.

”ODIN ON PUHUNUT! NIIN OLKOON!”

Milo Manara: Caravaggio – Miekka ja paletti

Milo Manara: Caravaggio – Miekka ja paletti
Tekijät: Milo Manara ja Simona Manara
Kustantaja: Like
Ilmestynyt: 2015
Sivuja: 70

”Missä ataljeessa työskentelet? Kuka on mestarisi?”

Taiteilija Michelangelo Merisi da Caravaggio tunnetaan paremmin pelkästään kotikaupunkinsa Caravaggion nimellä. Tähän taitaa olla syynä eräs teini-ikäisenä mutanttininjakilpikonnanakin tunnettu, muutamaa vuosikymmentä aiemmin vaikuttanut Michelangelo di Lodovico Buonarroti Simoni, kavereille pelkkä Michelangelo, myös taiteilija.

Taiteilija Milo Manara taas tunnetaan lähinnä eroottisista tai ainakin puoli-eroottisista sarjakuvista, joissa vähäpukeiset naiset keikistelevät silloinkin kun siihen ei varsinaisen juonen kannalta ole tarvetta.

”Muistutatte enemmän miekkamiestä kuin taiteilijaa…”

Miekka ja paletti kertoo ajanjaksosta, jossa tempperamenttinen nuori maalari Caravaggio saapuu rahattomana ja yöpaikattomana Roomaan, ja päättyy hänen pakoonsa samaisesta kaupungista haavoittuneena ja kärryyn piiloutuneena. Väliin mahtuu totta kai prostituoituja, maalauksia, kunnianosoituksia ja -loukkauksia, miehen surmaaminen ja naisen ruumis Tiber-joessa. Nämä kaikkihan ovat tuttuja meille nykyajankin taiteilijoille.

”En minä kardinaaleille maalaa, vaan näille kauniille reisille!”

Caravaggio on tässä kuvattu kiivaaksi taitelijaksi, joka ei pahemmin välitä julkisesta mielipiteestä. Onko se sitten historiallinen fakta vai ei, siitä en osaa sanoa.  Manaran kuvaamana Caravaggion parhaimpia ja pahimpia luonteenpiirteitä on liioiteltu melkein äärimmäisyyksiin asti, mikä tekee hänestä oikein mainion sarjakuvasankarin ja vieläpä oikein elävän oloisen sellaisen. Juoni etenee vauhdikkaasti, ja loppu tulee vastaan vähän liiankin nopeasti.

”Eikö sinulle ole opetettu, ettei naisten seurassa saa olla hattu päässä?”

Omalle tyylilleen uskollisena tästäkin Manaran albumista löytyy kauniita alastomia naisia. Ja pakkohan se on myöntää, että Manara osaa piirtää muutakin. Rooma on kuvattu täynnä elämää olevaksi, yksityiskohtia pursuavaksi kaupungiksi, joka toimii kuin yhtenä sarjakuvan hahmoista. Kohtaukset joissa on kuvattu Michelangelon maalauksien tekovaiheita, eivät jää huonommiksi alkuperäisten mestariteosten rinnalla, vaan tuovat niihin lisää sävyä ja vivahteita. Kaiken kaikkiaan erittäin taidokkaasti toteutettu sarjakuva.

”Toivoin että menestys tyynnyttäisi häntä, mutta hänestä onkin tullut synkempi ja kaunaisempi.”

Harmittavasti tämä teos on suomennettu tuoreeltaan, sillä se tarkoittaa että jatkoa saamme odotella tovin jos toisenkin.

Antti Ollikainen: Flu 2 – Jäätävä lentsu

Antti Ollikainen: Flu 2 – Jäätävä lentsu
Tekijät: Antti Ollikainen
Kustantaja: Suuri Kurpitsa
Ilmestynyt: 2015
Sivuja: 60

Heti alkuun on todettava, että koska en ole lukenut Flu ykköstä, niin saatan olla vähän ulalla sarjakuvan juonesta. Niin kuin olenkin. Ensimmäinen mielikuva lyhyen selailun jälkeen on, että tässä on Indiana Jones -tyyppinen lintu, joka seikkailee etsiäkseen muinaista munan muotoista artifaktia.

Antti Ollikaisen sanattomassa sarjakuvassa sellainen Indiana Jones -tyyppinen lintu seikkailee etsiäkseen muinaista munan muotoista artifaktia, aivastellen samalla kovasti ja rikkoen siinä samalla jäätä. Muinaista munaa palvovia pingviineitä tulee myös vastaan, mutta onneksi sankarilla on mukanaan apuri joka on joko kuolemassa, tai kuolema. En oikein tiedä varmaksi. Sarjakuva etenee visuaalisesti ihan hienosti, mutta välillä en kyllä käsitä hiukkaakaan mitä tapahtuu. Lopussa artefakti-munan sisältä syntyneestä tyypistä syntyy muna, josta syntyy kai se jokin mitä ollaan etsitty. Ota ja tiedä. Päähenkilö jää vähän aivastelevaksi sivuosanesittäjäksi, eikä muita osia olla oikein jaettukaan.

”!”

Jos Antin käsikirjoitus ei oikein toimi, niin visuaalinen puoli onkin sitten ihan toista maata. Jokainen ruutu tuntuu taideteokselta, ja hahmojen liikkeen oikein tuntee. Sävytykset on tehty taidokaasti ja ne tukevat viivatyöskentelyä luoden siihen uuden tason, niin kuin tarkoitus onkin. Hahmot ovat yksinkertaisia ja silti luonteikkaita. Varsinkin tappaja-pingviinit oli toteutettu hauskalla tavalla. Kannen värikuva antaa kuitenkin osviittaa siitä, kuinka paljon paremmalta tämä olisi vielä voinut näyttää kokonaan väreissä. Kaunis albumi siis on, mutta ei siitä oikein mitään muuta saa irti.

”?”

Extroja ei ole yhtään, joten koko tämän 60-sivuisen, puheettoman albumin lukaisee läpi viiteen minuuttiin, ja siihen on jo laskettu kolme minuuttia pelkkien kuvien ihailua. Jotenkin tuntuu, että teos voisi olla arvokkaampi, jos jokainen sen sivuista otettaisiin irti ja käytettäisiin postikorttina, sillä taide pääsisi silloin irti ”juonesta” ja täysiin oikeuksiinsa.

”..!”

Tiwary ja Robinson: Viides Beatle – Brian Epsteinin tarina

Viides Beatle – Brian Epsteinin tarina
Tekijät: Vivek J. Tiwary, Andrew C. Robinson ja Kyle Baker
Kustantaja: RW
Ilmestynyt: 2015
Sivuja: 168

”Etsin yhtä levyä, jota ei löydy mistään. Beatlesin ”My Bonnie””

Ringo Starr, John Lennon, Paul McCartney ja öh, se neljäs. Tällä hetkellä muistan nämä, sekä Brian Epsteinin, mikä ei ole mitenkään omituista, sillä sain juuri luettua hänen elämänkertansa sarjakuvana. Tosin myönnän, että muistan Ringo Starrin lähinnä siksi että hän esiintyi Simpsoneissa Margen idolina. Ja kyllä, tiedän että sekä Paul että se neljäskin ovat esiintyneet Simpsoneissa. Keneltä luulette että Lisa sai tietonsa kasvissyönnistä, jos ei McCartneyiltä? Nyt alan eksyä aiheesta.

Viides Beatle kertoo Beatlesien managerina ja muutenkin taustavaikuttajana toimineesta Brian Epsteinista. Hänen elämänsä homoseksuaalina 60-luvun Britanniassa, jossa homous oli vielä rikos, pillereiden käyttö, sekä ennenaikainen kuolema käsitellään melko pintapuolisesti, mutta mielenkiintoisesti. Totta kai soppaan pitää sotkea bändin riidat, entiset kiristämistä harrastavat poikaystävät, sekä kaikki muu mikä pieleen voi oikein mennä. Mutta Epstein porskuttaa eteenpäin ja vauhdilla loppuun asti. Sillä hänen visionsa oli alusta asti, että Beatleseistä tulisi isompia kuin Elviksestä. Ja sen hän myös toteutti.

”Keikoilla on heikoilla.”

Kuten jo aiemmin mainitsin, päähenkilön elämää kuvataan aika pintapuolisesti. Järjettömän määrän töitä käsikirjoittaja Vivek J. Tiwary on silti joutunut tekemään. Hän on tutkinut ja haastatellut managerin tuttavia, ystäviä, sekä niitä muita Brianin manageroimia bändejä. Tämä on luonut Brian Epsteinin hahmosta koskettavan ja uskottavan kuvan. Juoni etenee välillä kummalisin harppauksin, ja sitten taas takaisinpäin, luoden vähän sekavan tunnelman, mutta erittäin hyvin natsaava dialogi kuittaa tämän puutteen mennen tullen.

Sarjakuva tuntuu myös parhaalta formaatilta tämän tarinan kertomiseen. Jos tästä olisi tehnyt kirjan, niin siirtymien ja peräti Alan Mooremaisten rinnastusten tekeminen olisi ollut vaikeaa, ellei jopa mahdotonta. Tiwary onnistuu myös käyttämään toistoa hyväkseen teemojen esiintuomisessa hienosti.

”Selvä pyy. Missä soppari on? Pannaan nimi alle.”

Kuten Tiwarykin, käyttää Andrew C. Robinson maalausmaisessa taiteessaan toistoa hyväkseen. Muutamissa kohdissa vain vähän liiankin läpinäkyvästi hahmot ovat kopioidut edelliseltä, tai peräti samalta sivulta. Toimiva tehokeino, mutta ei istu muuten niin toimivaan maalaukselliseen jälkeen. Sillä teos on nimenomaan maalattua sarjakuvaa. Jokainen hahmo on helposti tunnistettavissa omaksi itsekseen olematta liian karikatyyrimäinen. Ilmeet ovat eloisia ja ruutujako mukaansa tempaava. Ja värit, ah! Hauska yksityiskohta muuten on, että sarjakuva on alussa sinisenharmaasävyinen, mutta sivulla jolla Epstein kohtaa Beatlesit ensimmäistä kertaa, albumiin ikään kuin syttyvät värit.

Kyle Bakerin kuvitus kirjassa jää melkoisen vähäiseksi, vaikka Suomessa hän näistä kolmesta tekijästä tunnetuin taitaa olla. Kuvittihan hän uskomattoman hienon ja ylivedetyn, noir-tyylisen Dick Traceyn, joka täällä meilläkin julkaistiin. Hänen kynästään on lähtöisin 7-sivuinen, Beatlesien oman sarjakuvan näköiseksi tehty sarjakuva sarjakuvan keskellä. (Jo toinen Alan Moore viittaus!)

”Sääli etten ole homo.”

Lisämateriaalit ovat tässä eepoksessa mahtavat. On esipuhetta, jälkisanoja, luonnoksia, hahmotelmia, alkuperäisen käsikirjoituksen pätkiä, hahmosuunnitelmia, ruutujakoja ja skannauksia Brianille kuuluneista tavaroista. Näin pitää extrat tehdä!

Ps. Erittäin lyhyen googlettelun jälkeen löysin George Harrisonin ja George Martinin. George Harrison oli neljäs Beatle, mutta kuka taas on George Martin, siitä en osaa sanoa. Tosin monessa paikassa juuri Martin on nimetty viidenneksi Beatleksi. Olen hämmentynyt, mutta en niin paljon että alkaisin selvittää asiaa sen tarkemmin.

”Ettehän käy Englannissa kenenkään muun lääkärillä, josta minun pitäisi tietää?”