Keski-Suomen Sarjakuvaseuran kolmas vuosijulkaisu: Väärä numero

Keski-Suomen Sarjakuvaseuran kolmas vuosijulkaisu: Väärä numero

Tekijät: Heidi Ruotanen, Joonas Sutinen, Maria Lehikoinen, Juha-Matti Kinnunen, Juho Hautala, Avi Heikkinen, Markku Lehmonen ja Sauli Jokinen
Kustantaja: Keski-Suomen Sarjakuvaseura
Ilmestynyt: 2013
Sivuja: 68

Keski-Suomen sarjakuvaseuran kolmas julkaisu liikkuu siis nimellä Väärä numero. Hyvänä kikkana kansi tuplaantuu kaksinkertaiseksi vääräksi numeroksi, sillä kannessa komeileva V muuttuu IV:ksi, kun takakansikin käännetään näkyviin. Uskokaa sanaani tässä, sillä en tahdo että alatte esimerkkini mukaisesti vääntelemään lehtiänne. Nehän menevät pilalle moisesta. Okei, oikeasti tämä näytettiin minulle jo Helsingin sarjisfestareilla näytekappaleella, joten en mennyt omaani taittelemaan.

Hyvin lyhen nettiselailun jälkeen en saanut selville milloin KESS on perustettu tai kuka sitä vetää. Senhän ei ole kuitenkaan väliä, sillä sarjakuvaa tänne on tultu arvostelemaan, eikä perustamisvuosia. Kuitenkin. Kolmannen julkaisun ideana väärän numeron lisäksi on, että jokainen piirtäjä jäljitteli jonkun tunnetun sarjakuvataitelijan tyyliä kunnianosoituksena.

”Satakaksi, viisikymmentä… kuusikymmentäkolme, kaksi tuhatta…”

Lehden potkaisee käyntiin Heidi Ruotasen Peukaloinen. Esittelyssään Heidi kertoo, että tarinaa olisi tullut enemmänkin, mutta hän ei halunnut kuvittaa sitä maailmankuulua taiteilijaa mukaillen. Näin tästä tuli lyhyt tarina pienen linnun ja tytön ystävyydestä.
Jeff Smithin (Luupäät) tyyli paistaa läpi niin piirrosjäljessä kuin leppoisassa tarinassakin. Vaikka pientä hapuilua tussausjäljessä onkin, ja taustat on jätetty monesti tekemättä, niin ne eivät häiritse muuten hyvää kuvitusta. Suurena miinuksena tulee kuitenkin täysin röpelöinen painojälki. JPG-häiriötä tuntuu tulevan jokaisen viivan viereen. Tämä ongelma ei onneksi toistu muiden tarinoiden kohdalla.

”Tämä kaupunki huokuu pimeyttä.”

Jo ensimmäisestä lauseesta arvaa, kenen tyyliä Joonas Sutinen Maailman tylyimmän lampaan jaksossa hakee. Frank Millerin synkkä yksinpuheluhan se siellä taas päätään nostaa. Maailman tylyin lammas taitaa olla ilmestynyt muuallakin, sillä tämän perään on annettu vielä alaotsikoksi ”Julman vitsin äärellä.” Juoneen on oikein hyvin saatu mukaan väärän numeron rooli ja tarina on tyly sillä hyvällä tavalla. Piirrosjälki ei edes koita olla Milleriä, mutta toimii omana itsenään hyvin. Ruutujako varsinkin on mainio, ja bingoa pelaavat mummotkin on saatu oikeasti pelottavan oloisiksi.

”Numerosuojelu-virastosta päivää.”

Seuraavana on vuorossa Hätälaki. Toisin kuin julkaisun kaikkissa muissa töissä, tätä on ollut tekemässä kaksi henkilöä. Käsikirjoituksesta vastaa Avi Heikkinen, jonka kokonaan oma juttu on arvostelussa myöhemmin. Piirrospuolella pistää menemään Maria Lehikoinen. JP Ahosen tyyliä on koitettu löytää, mutta siinä ei olla ihan onnistuttu. Hahmot on kuitenkin piirretty omintakeisesti ja he ovat hyvin ilmeikkäitä. Tämä onkin hyvä, sillä kuvitus koostuu lähinnä puhuvista päistä. Loppupuolella saamme kuitenkin onneksi jo jotain muutakin katsottavaa. Harmaasävytys tuo kivan lisän kuviin. Juoni on kevyen nokkela ja pysähtyy kun päähenkilöt eivät itsekään jaksa välittää mitä tarinassa tapahtuu.

”Oletko levännyt jo tarpeeksi? Voitaisiin mennä välillä ulos.”

Renin & Stimpyn on luonut John Kricfalus. Tätä en aiemmin tiennyt. Nippelitietona heitän kuitenkin, että Billy West oli ääninäyttelijänä kyseisessä sarjassa, vaikka hänet tunnetaankin paremmin Futuramasta. Juha-Matti Kinnunen on saanut kaiken Renin & Stimpyn nerokkuuden niin käsikirjoituksessa kuin piirroksessa kohdalleen Hikisessä aamuyössä. Ai että. Tästä juonesta ei puutu mitään. On piirrossarjastakin tuttuja pähkähulluja kohtauksia ja alastomia takapuolia. Henkiin herätettyjä hirviöitä ja irto-aivoja. Ja kaikki on toteutettu täysin tunnistettavasti ja aidosti. Arvostan kovasti.

”Mmm… Mitä kummaa?!? Pakkanen ei pure niihin!!!”

Juho Hautalan Tipun kumma seikkailu on ainut jonka esikuvallista tekijää en tunne. En siis tarkoita että Hautalan taiteilijan tyylillä tekemä jälki ei olisi tunnistettavaa, vaan että yksinkertaisesti en ollut kaverista ikinä mitään kuullut. Tämä siis on kunnianosoitus Hirohiko Arakin JoJo’s Bizarre Adventurelle. Piirrosjälki ei ole ihan makuuni, vaikka näyttävää toimintaa ja ilveilyä tähänkin on saatu mukaan. Myyttiset karhuveljekset jotka kestävät pakkasta tasan miinus 52 asteeseen, on sen verran hullu idea, että oksat pois. Pahaksi onneksi tekijältä on loppunut joko into tai aika kesken, ja hän päättääkin teoksen melko kliseiseen ratkaisuun loppumetreillä.

”Tarttes tietää, notta montako siimähäntää meitä odottaa tuossa Kimalluskadulla. Ihan abouttiarallaa-arvio riittää.”

Avi Heikkisen Saku Sorsa – Numeropalvelu 119 tarinan jäljennettävä on sen sijaan aivan selvä, vaikka Ankkoja ei tarinassa nähdäkkään. Pelkästään albiinosorsia. Don Rosa pukkaa pintaan kuitenkin niin pähkähulluja käänteitä saavassa juonessa, kuin hauskan toimivassa piirroksessakin. Aku, anteeksi, siis Saku on töissä puhelinpalvelussa kun kaikki menee päin prinkkalaa. Disneyn Ankkalinnan ylikin päästään, kun maailmoja-tuhoava loppuratkaisu jätetään auki. Välillä Rosan jälki pistää kuitenkin enemmänkin silmään. Muutama kuvaruuduista kun tuntuu melkein suoraan kopioiduilta, eikä tekijän oma jälki näy läpi oikein missään. Tämähän ei sinänsä haittaisi, jos Rosan tasolle yllettäisiin, mutta ei kuitenkaan ylletä. Hahmot ovat välillä kömpelöitä, mutta hyvällä tavalla ilmeikkäitä. Hyvä tarina kuitenkin pelastaa paljon!

”Kuusi miljoonaa käristelihaa!”

Markku Lehmonen on päätynyt tekemään kolme strippiä, osoittaen kunnioitusta jokaisella eri tekijälle. Kaikkien tekijöiden tyyli näkyykin hienosti piirrosjäljessä sortumatta läpipiirtämiseen, ja mikä parasta on huumorissakin onnistuttu hyvin samankaltaiseen temppuun. Väärän numeron kanssa en oikein keksinyt tällä kuitenkaan olevan mitään tekemistä. Lisäksi ilman mitään syytä on tältä toisiksi viimeiseltä tekijältä jätetty otsikkosivu pois? Noh, esikuvina tässä olivat Bill Watterson, Thompson ja Pertti Jarla, tuo sarjisfestareilla kirmaileva guru.

”Merde…”

Viimeisenä, mutta ehdottomasti parhaimpana on Sauli Jokisen Moonshine Sonata. Vaikka heti alkuun onkin sanottava, että Saulin mukailema Mike Mignolan tyyli ei näytä hiukkaakaan Mike Mignolan tyyliltä. Älkää käsitääkö väärin, se näyttää järjettömän hyvältä, mutta ei Mike Mignolalta. Juoneen on sentään saatu hiukan Hellboymaisia piirteitä, mistä aina isot pisteet. Kun olen noussut siitä suosta, johon upea kuvitus minut nielaisi, niin tämä melkein täysin puhekuplaton mestari-näyte saa uusia ulottuvuuksia. Jättiläiskrokotiilit, ufot ja suuret räjähdykset tekevät gutaa sielulle ja mielelle. Hattua nostaisin, jos sellaisen omistaisin. Mutta tavalliseen pipoon on tyydyttävä, mutta sitäkään en käytä sisällä. Joten en sano muuta kuin bravo.

Loppuun on lisättävä, että teos on tasainen ja suositeltava ostos, jos haluaa tutustua maamme seuraavaan kärkikaartiin, sekä Sauliin, joka kärkikaartissa tälläkin hetkellä majailee. Painotyö on suurimmalta osin oikein laadukasta ja teoksen kansi on onnistunut hyvin, mistä jo aiemmin mainitsinkin. Ainoat miinukset tulevat lehteen jätetyistä tyhjistä sivuista, joita on monta. Tähän kun vielä lisää otsikkosivut, joilta ei löydy kuin tekijän ja teoksen nimi, niin valkoista on jo paljon. Mutta tämä onkin pahin kritiikki jonka voin KESSille tästä teoksesta antaa.

Ps. Pöllin suurimman osan tässä käytetyistä kuvista suoraan Routakodosta, sillä olen laiska skannaaja. Jos et ole Routakodon lukija, niin aloita heti. Minä olen puhunut.