Timo Mäkelä: Minun elämäni 2 – Singing in the rain

Timo Mäkelä: Minun elämäni 2 – Singing in the rain

Tekijät: Timo Mäkelä
Kustantaja: Arktinen Banaani
Ilmestynyt: 2015
Sivuja: 96

”Erotiikka taitaa olla niin kuivaa ruutia… että taiteilija tekee viisaasti pitäytyessään vähemmän tärkeissä aiheissa.”

Vuonna 2001 Helsingin sanomissa käynnistynyt julkaisu Minun elämäni on nyt kerrottu loppuun. Tähän kirjaan on koottu viimeisten juttujen joukosta 80 kolmirivistä strippiä yksiin kansiin. Kirjan sisällä nämä stripit eivät ole alkuperäisessä ilmestymisjärjestyksessä jos numerointia on uskominen, vaan ne on jaoteltu neljän eri vuodenajan mukaan. Tämä on ollut viisas päätös, sillä tätä vauhtia suomessa ei kohta ole kuin kaksi vuodenaikaa, eli kesä ja pitkä pitkä syksy. Minun elämääni voisi sanoa Timo Mäkelän päätyöksi, vaikka onhan hän tehnyt paljon muutakin, mm. Vaaleanpunaisen pilven, Häjyt, Emil ja Sofin, Mannerheimin ja ihmissyöjätiikerin, Romeon ja Julian, Rooman…

Tarinan päähenkilö on ”vanhempi herra”, sillä muuta nimeä hänellä ei ole. Kaikki jutut koostuvat hänen pohdiskeluistaan maailman menosta nyt ja silloin joskus hänen nuoruudessaan. Mitään vastakkainasettelua ei kuitenkaan synny, sillä molemmista niin vanhempi herra, kuin Mäkeläkin, löytävät hyviä puolia.

”Lähdin aivan viattomasti ostamaan sukkaparia… enkä tajunnut että nyt on ”se” sesonki.”

Heti alkuun on sanottava, että Mäkelä ei varsinaisesti kommentoi nykynuoria ollenkaan. Hän kuvaa elämää taipaleen ehtoopuolella kokijan kannalta, sekä mennyttä aikaa, sillä muistoissaan päähenkilö on edelleen nuori. Jumalan olemassaoloa, elämän merkittömyyttä ja merkillisyyttä sekä vanhuuden tasaisuutta käsitellään moneen otteeseen. Eri taiteisiin otetaan myös paljon kantaa, käydään näyttelyssä, oopperassa (Mozart: Figaron häät)  ja osa sivuistakin on maalattu jonkun kuulun tekijän tyylillä (mm. Picasso ja Matisse). Mitään loppuun pureskeltua ei kuitenkaan anneta, vaan tarjoillaan ajatukset uusina ja vieraina itselleenkin.

”Tuo nyt oli niin tyypillistä pohjoismaista selviytymis-ajattelua.”

Piirrosjäljen puolella eteemme luodaan kadehdittavan hyvää ja rentoa jälkeä sivu toisensa jälkeen. Hahmoihin on saatu värit muutamalla kevyellä siveltimen sipaisulla, kun taas taustat on usein tehty määrääviksi kirkkailla ja vahvoilla väreillä. Taivaskaan ei ole koskaan tasaisen sininen, joten miksi sen pitäisi tässäkään olla. Päähenkilö toimii ilmeikkäästi ja saa meidät pohtimaan ajatuksiaan ottamalla ihan suoraa katsekontaktia. Näiden ansioista loppu on oikein iloinen ja toiverikas tapahtuma.

”Odottaa vain että pääsisi ulos… ja päästäisi tämän mainion elämän virtaamaan lävitseen.”

Singin’ in the rain on elämänmyönteinen teos, joka koittaa peittää ilonsa pohdiskelun alle. Mutta ei siinä onnistu. Positiivinen lukukokemus, joka olisi voinut parantua jos sen olisi lukenut useammissa pätkissä, nyt joitain asioita tuli käsiteltyä vähän läkähdyksiin saakka.
Summa summarum, suosittelen monelle, mutta en ehkä niille nuorille rasavilleille, jotka vasta naarmuttavat polveaan hiekkalaatikoillaan. Mutta vähän siitä isommille. Heille voisi opettaa kaiken sen mikä on oikeasti tärkeää.

”Jaa-a… mitähän sitä tänään tulee telkkarista?”