Naruki Nagakawa ja Pairan: Valkoinen noita – Talvisota

Naruki Nagakawa ja Pairan: Valkoinen noita – Talvisota

Tekijät: Naruki Nagakawa ja Pairan
Kustantaja: Punainen jättiläinen
Ilmestynyt: 2015
Sivuja: 170

”Ei suositella sotahistoriansa kuolemanvakavasti ottaville.”

No niin, hoidetaanpa tämä asia nyt heti pois päiväjärjestyksestä. On liikkunut sellainen huhu, että tässä sarjakuvassa on otettu historia mukaan lähinnä viitteeksi ja että monia kohtauksia ja asioita olisi muutettu. Mutta en kyllä keksi mitä. Simo Häyhä on edelleen legendaarinen tarkka-ampuja, joka käyttää pystykorvaa ilman lisättyjä tähtäimiä. Hänen komentajanaan toimii Aarne Juutilainen, juuri niin sotahulluna kun hänet on kuvattu muuallakin. Ehkä ihmiset ovat vetäneet herneet nenään siitä, että päähenkilö ei olekaan Simo Häyhä, vaan Simoa seuraamaan lähtevä oppipoika Aki, joka haluaa kostaa Katrin kuoleman. Tai sitten heitä on vain hämmästyttänyt se, että Simo Häyhä on tässä tarinassa naispuolinen. Kuten on myös Aarne Juutilainen. Mutta ota nyt näistä selvää.

Albumi tosiaan seuraa Aki nimistä nuorukaista, joka päättää liittyä Simo Häyhän seuraan tämän oppipojaksi, halusipa Häyhä sellaista tai ei. Draaman tuntua lisätään kehittämällä Häyhälle vastustajaksi ”Punainen noita”, jonka kanssa sitten kamppaillaan.

”Miksi he eivät pysähdy? Eikö heitä pelota kuolema?”

Koska tämä on ensimmäinen manga, jonka tänne arvostelen, niin pakko sanoa muutama sananen asiasta. En ole itse isommin mangaan tutustunut, mitä nyt lukenut Bleachit ja muutaman ensimmäisen albumin Dragon Ballia. Osaan kuitenkin oikeaoppisesti aloittaa albumin väärästä päästä, eikä käännetty lukujärjestyskään yleensä haittaa mitään. Tästä huolimatta monet tämän tyyppisen sarjakuvan sukkeluuksista pistävät edelleen väkisin silmään. Esimerkiksi kun hahmot muuttuvat yhtäkkiä pieniksi pilakuviksi itsestään, niin menee hetki tajuta että mitäköhän tässä tapahtui. Toinen ihmetyksen aihe ovat suomennetut ääniefektit ja niiden määrä.Yhdelle sivulle mahtuu äärettömän monta erilaista ääniefektiä. Esimerkiksi kaikki nämä löytyvät sivulta, jolla ei edes ammuta kertaakaan: ”Vhooo”, ”Pöööf”, ”Phaam”, ”Säps”, ”Kieps”.

”Minun on kostettava hänen kuolemansa.”

Naruki Nagakawan käsikirjoitus hiihtelee tuttuja latuja muutenkin kuin historiallisen aiheensa puolesta. Alussa päähenkilön ystävä ammutaan, ja totta kai hänen on itse ja henkilökohtaisesti kostettava hänen kuolemansa. Tutustuttuaan sarjan muihin hahmoihin jotka ovat joko samaa tai eri mieltä, niin lopussa hän jo toteaa että tappaminen ei ratkaise mitään.

Historiallisia tosiseikkoja on Naruki saanut mukaan muutenkin kuin Simon ja Aarnen nimet. Esimerkkinä mainittakoon se, että Suomen armeijan vaatteet eivät ole kautta linjan samoja, vaan monilla oli omaakin nuttua mukana. Tosin päähenkilöidemme pukeutuminen on muihin rivisotilaisiin verrattuna niin räikeää ja erilaista, että on pienoinen ihme ettei Neuvostoliittolaisten leiriytyjä heitä heti hoksaa. Ja loppuun onkin ollut pakko lisätä tappelu, jossa suomalaisten ylistämä tarkka-ampuja Simo Häyhä ja neuvostoliiton paras tarkka-ampuja”Punainen noita” joutuvat käsikähmään. Koska niin käy usein pitkän matkan kiivääreillä taisteltaessa.

”Omat joukkomme polttivat ne… jotta vihollinen ei voi käyttää niitä.”

Piirrosten osalta homma on mukaansa tempaavaa. Pairanilla kaikki mitä tapahtuu tapahtuu isosti. Ilmeet, eleet, räjähdykset, kaikki ovat suurta. Jopa Simon vähäeleisyys ja kuin naamiona käytetty ilmeettömyys on jotenkin saatu tehtyä massiivisena. Vauhtiviivat ja harmaa-sävyt kuuluvat niin saumattomasti piirostyyliin, että niistä en mainitse sen enempää. Yksi asia on kuitenkin pakko mainita alussa herneen nenäänsä vetäneille sotahistorijoitsijoille. Aseet on piirretty oikein. Pystykorvista Lugereihin, kaikki näyttää oikealta.

Lumiset taustat metsineen on nekin piirretty pieteetillä, silloin ne sattuvat jonkun hahmon takaa näkymään. Useimmiten hahmot, puhekuplat ja ääniefektit kun hukuttavat taustan alleen kokonaisuudessaan. Ihan sarjakuvan alussa muutama ensimmäinen sivu on väreissä, joista opimme sen, että päähenkilöiden hiusten värit ovat supi-suomalaiseen tapaan kirkkaan keltainen, vaaleansininen, sekä oranssia lähentelevä punainen.

”Anteeksi vain. En voi näyttää muille alaisilleni, että sain sirpaleen perseeseeni.”

Jos olet oikein kova Simo Häyhä fani, niin tämä teos on ehdottoman hauska ja uusi näkemys aiheeseen, johon on sotkettu mukaan paljon japanilaista ilonpitoa ja huutamista. Jos taas olet enemmän tottunut lukemaan mangaa ilman sotahistoriaa, niin nappaapa tämäkin teos mukaasi, sillä ne muutamat faktat jotka talvisodasta on saatu oikein, ovat sentään oikein. Kunhan koitat muistaa, että sekä Häyhä, että Juutilainen olivat oikeasti miespuolisia.

Sarjakuvan jälkeen albumissa on hiukan extroja, mutta koska ne ovat kaikki pelkkiä mainoksia, niin ei niitä ihan täysin plussaksi voi sanoa. Viihdyttäviä olivat silti.

”Minun on kostettava hänen kuolemansa.”