Pauli Kallio ja kumppanit: Noin seitsemän taidetta
Tekijät: Pauli Kallio, Kati Kovács, Tiitu Takalo, Reetta Niemensivu, Ninka Reittu-Kuurila, Timo Mäkelä, Ville Pirinen ja Ville Ranta
Kustantaja: Suuri Kurpitsa
Ilmestynyt: 2015
Sivuja: 76
Seitsemän kuvittajaa on työstänyt Pauli Kallion käsikirjoituksista seitsemän sarjakuvanovellia, jotka on tässä koottu yksiin kansiin. Vaikka tarinat voikin lukea helposti yksittäisinä teoksina, eikä niillä yhteistä punaista lankaa oikein olekaan, niin parhaimmillaan tämä on kerta-annoksena. Monet suomalaiset sarjakuvantekijät ovat langenneet kertomaan pelkästään arki-realistisia asioita sisältäviä kertomuksia, mutta ovat unohtaneet tyystin että tarinalla pitäisi olla sekä alku että loppu. Kallio onnistuu hienosti väistämään tämän kuopan, ja kirjoittaa arkipäiväisistä asiosta mukaansatempaavasti.
On myös sanottava, että Kallio on onnistunut hyvin muovaamaan omaa kirjoitus-tyyliään jokaisen kuvittajan muottiin, niin että yhteistyöstä on tullut lähes saumatonta.
”Oma vikansa kun käsittelee saksieläimiä pippeli paljaana.”
Albumin aloittaa Kati Kovácsin piirtämä ”Olenko minä taiteilija?” Tarina pikkutytöstä joka saa kuulla että ketä tahansa voi olla taitelija on hiukan kliseinen, mutta Picasson ottaminen tarinaan mukaan auttaa paljon. Kovács on päässyt kuvittamaan hauskoja ja absurdeja tilanteita taiteen sisään, ja hänen tyylinsä sopii tähän mainiosti. Mukava pikku-juttu, vaikka loppuukin vähän töksähtäen.
”Valkoiset musikantit ja ilveilijät hieroivat hiiltä naamaansa.”
Poliittisen korrektiuden liikkuvasta rajamaastosta kertoo ”Hoo, jos minä olen musta!” Reetta Niemensivun ilman ruudun rajaavia viivoja piirtämä tarina soljuu mukavasti päähenkilön nykyiseen ja menneeseen maailmaan, jossa Suomalaiseen joulu-perinteeseen edelleen vahvasti sijoittuva Tiernapojat näyttelee vahvaa roolia. Voiko murjaanien kuningasta esittää jos katsomossa on oikeasti tumma-ihoisia? Sarjakuvan taustat vaativat maininnan erikseen, sillä niistä on saatu todella näyttävän näköisiä. Toinen mainitsemisen arvoinen seikka ovat Niemensivun värit, jotka luovat hyvin tunnelmaa.
”Kumpi on tärkeämpää urheilu vai näytteleminen.”
”Siellä sinäkin olisit paskaa heittänyt” on albumin heikoin lenkki. Kallio ei saa tekstiinsä oikein otetta, ja parhaat repliikit kuullaankin kohdassa, jossa näytellään Pirkko Jaakolan Marjatan laulua. Stereotyyppisten suomalaisvanhempien suhtautuminen pojan näyttelijän-uraan ei oikein herätä minkäänlaisia tunteita, eikä Ninka Reittu-Kuurilan humoristinen taide ole ihan parhaimmillaan. Tämän antaa kuitenkin anteeksi, sillä kirjan alussa tapahtuvan esittelyn mukaan Reittu-Kuurila on sarjakuvan puolella uusi tulokas, vaikka onkin kuvituksia tehnyt paljon.
”Mutta jazz on tylsää ja teidän soitto ei.”
Sitten päästäänkin parhaimpaan. ”Kaikki mistä Tiina tykkää on punk” sisältää selkeän sanoman, joka on saanut seurakseen selkeän toteutuksen. Punkin sisintä olemusta kertomuksella kahdesta naisesta baarissa käsittelevä tarina on kirjoitettu upeasti. Jokainen repliikki kuulostaa uskottavalta. Tiitu Takalon kuvitus sopii tähän kuin nenä päähän, jos sallinette tämän ilmauksen, ja korottaa tämän vielä kauniimalle tasolle. Värit, hahmot, tunnelma, musiikki, kaikki lyö päälle niin aidon oloisena että ei voi kuin nauttia.
”Viehättävä ja mukavan oloinen tyttö.”
Ville Ranta on kuvittanut osuutensa ”Mies joka jalosti juonittelun taiteeksi” omaan tyyliinsä. Vaikka onkin heti myönnettävä, että en ole koskaan päässyt sisään Rannan tyyliin suosituksista huolimatta, niin se toimii tässä ihan mukiinmenevästi. Tässäkin on valittu tehdä ruudut ilman rajoja, mutta toisin kuin Niemensivulla, Rannan sivut tuntuvat tulevan jo hiukan liian kevyiksi. Tarinakin on vähän yksioikoinen, eikä yllä aiemman jutun tasolle, mutta ei ole oikein huonokaan. Hyvää keskikastia siis, vaikka tämäkin kärsii siitä, mistä useimmat tämän albumin tarinat, eli tarinan loppu tulee vähän kuin kesken kaiken.
”Jaaha. Hyttysten pataljoonalle en takamustani paljasta.”
”Eräät parhaista ystävistäni ovat kansanmuusikoita”, on tarina suomen suvesta, hyttysistä, viinasta ja pariutumisesta. Tai ehkä pikemminkin parittelemisesta. Perinteistä kesäyön taikaa kuvaava teos loppuu myös vähän yllättäen, mutta niinhän ne perinteiset kesäyötkin aina. Ville Pirisen kuvat ovat kelpo tavaraa, mutta eivät tuo tarinaan oikein mitään lisää. Ja jos aiemmin olen maininnut ruudut ilman rajoja negatiiviseen sävyyn, niin ne ovat huomattavasti paremmat kuin ruudut vapaalla kädellä ja paksulla siveltimellä vedetyillä reunoilla. Kuvat muuttuvat niiden takia hyvin synkiksi ja melkein psykedeelisiksi, kun eivät pysy paikoillaan.
”Kerro siitä albumista johon meidän sarja tulee.”
Timo ”Timppa” Mäkelä on blogini yksi eniten mainintoja saaneista henkilöistä Frank Millerin ohella. Tämä on sinänsä erikoista, että en ollut miehen työhön törmännyt oikein missään, ennen kuin arvostelin hänen teoksensa ”Vaaleanpunainen pilvi.” Nyt olen oppinut arvostamaan hänen töitään aivan uudessa valossa. Sarjakuva ”Suomalaisella sarjakuvalla menee lujaa” on albumin ainoa täysin tosielämän tapahtumiin perustuva sarjakuva. Sekä Pauli Kallio että Timo Mäkelä esiintyvät tässä molemmat omina itseinään, luoden mukavan silmäyksen täkäläisiin sarjakuvapiireihin ja sarjakuvien toteutukseen. Tähän vahvaan tarinaan onkin mukava lopettaa kirja.
Yleisesti voi sanoa, että painotyö on hyvää, vaikka ihan kaikissa kohdissa musta ei tunnukaan ihan mustalta. Toinen asia mihin huomioni kiinnittyi oli se pieni virhe, mikä oli tehty sisältöluettelossa jossa kaksi tarinaa oli vaihtanut paikkaa. Lukukokemukseenhan se ei varsinaisesti vaikuta mitenkään, mutta pakkohan sitä on jotain nillitettävää keksiä. Noin seitsemän taidetta oli minulle todella positiivinen yllätys, jonka tulen varmasti lukemaan vielä uudestaan.
Sarjakuvat 